Opintojakson itsearviointi

 Tämä Sosiaalisen median mahdollisuudet töissä ja vapaa-ajalla -opintojakso oli mainio johdatus sisältämiinsä aihepiireihin, ja koen, että työtä oli sopivasti 5 op:n arvoiseksi kokonaisuudeksi. Olen käyttänyt internetiä jo 1990-luvun loppupuolelta alkaen, ja digitaaliset – siis myös sosiaalinen media – palvelut ovat hyvinkin lähellä työnkuvaani kunnallisessa kirjastossa. Koin, että kirjastotaustani ja työllistymiseni jo ennen valmista AMK-tutkintoa tukivat mainiosti opintojakson sisältöjä. Sain ikään kuin kaiku- ja vertailupohjaa havainnoistani työelämässä.

Paljon oli tuttua työelämässä ja omassa henk.koht. elämässä opittua, mutta opintojakso sisälsi kuitenkin paljon sellaista, jota en ollut välttämättä ajatellut selkeän johdonmukaisesti ja analyyttisesti. Erityisesti sosiaalisten verkostojen osio auttoi minua tiedostamaan sellaisiakin omia toimintamallejani, joita olen ehkä jo jollain tasolla toteuttanut, mutta vaistonvaraisesti. Asioiden oppiminen itse tekemällä ja orientoivan kurssimateriaalin avulla kuitenkin parantaa valmiuksiani työelämässä, koska aina ei voi ns. vedellä intuitiolla, vaikka silläkin varmasti voi olla roolinsa.

Yllättävää oli esimerkiksi se, että tämän opintojakson puitteissa pääsin hyödyntämään blogiani, jonka olen perustanut jo vuonna 2014. En ole ollut kovinkaan säännöllinen bloggaaja, koska usein elämään on ilmaantunut jotain muuta, mutta tämä opintojakso havahdutti minut jälleen siihen, että miten kiinnostava ja innostava internetin blogiympäristö parhaimmillaan on. Blogeissa pääset kirjoittamaan itseäsi kiinnostavista asioista persoonallisella otteella, ja jakamaan kiinnostuksen kohteitasi muillekin, ja pidän tätä ehdottomasti yhtenä sosiaalisen median ja internetin valoisana puolena. Voikin siis olla, että opintojakso inspiroi minut aloittamaan bloggaamisen uudelleen!

Asenteissani sosiaalista mediaa kohtaan tämän opintojakson aikana en huomaa merkittäviä muutoksia. Haluan edelleenkin pitää oman yksityisyyteni langat käsissäni ja valitsemillani tavoilla. Opintojakso kuitenkin syvensi monia sellaisia asioita, joita en välttämättä ollut ajatellut loppuun asti, enkä välttämättä ole vieläkään.

Tämän opintojakson suhteen en oikein osaa määritellä tavoitteitani tarkasti, ja miten ne mahdollisesti toteutuivat. Minulla on kuitenkin tiedonjano ja halu ymmärtää maailmaa ja ihmisten käyttäytymistä erilaisissa yhteyksissä – siis myös sosiaalisessa mediassa – ja sen suhteen koen tavoitteeni täyttyneiksi, koska opintojakson oppimistehtäviä tekemällä sitä väkisinkin ajattelee ja prosessoi omia näkemyksiään ja suhdettaan sosiaaliseen mediaan. Tuo suhde on monenkirjava kuin elämä itse; se ei ole pelkästään kivaa jakamista ja suosittelua, vaan myös negatiivisemmat ilmiöt, kuten huhut, suoranaiset valheet, polarisaatio ja instant opinion nostivat opintojaksolla päätään. Pidänkin tärkeänä, että myös ne oli opintojakson kokonaisuuteen sisällytetty.

Sosiaalisen median hyödyntämissuunnitelman suhteen onnistumistani varmaankin täytyisi mitata niin, että sitä kokeiltaisiin käytännössä. Uskon kuitenkin keksineeni sosiaalisen median eri työkalujen yhdistämisessä yhteen tiettyyn konseptiin sellaisen näkökulman, jota ainakaan kovin laajasti ei ole kunnallisissa kirjastoissa hyödynnetty. Tämän vuoksi olikin hyvä, että opintojaksolla tällainenkin piti toteuttaa. Kuten todettua, olen kunnallisessa kirjastossa vakituisessa työssä, ja nyt minulla on idea hahmoteltuna, jota kehtaan kyllä lähteä esittelemään. Tämä olikin mahtavaa; en suorittanut pelkästään pakonomaisesti kurssitehtävää, vaan sain yhdistettyä siihen myös työelämän näkökulman.

Hyvä opintojakso. Tykkäsin. Ajankäyttö oli työni vuoksi välillä hieman haasteellista, mutta aina löytyivät ne jaksot, jolloin kykenin opintojaksoa suorittamaan. En koe siis ainakaan epäonnistuneeni, vaikka aina voisi parempaan tähdätäkin!

Viikinkiaikakauden vaikutus länsimaisessa kulttuurissa

 Viikingit, jotka temmelsivät ympäri Eurooppaa keskiajalla, ovat kiehtoneet minua vuosikausien ajan. Muistan jo yläasteen ja lukion oppitunneilta, että näihin Pohjolan hurjapäihin liittyvät asiakokonaisuudet virittivät koulutunneilla mielenkiintoni aivan erityislaatuisella tavalla. En aina ollut tunnollinen opiskelija, mutta kiinnostavat aihepiirit saivat kummallisesti houkuteltua motivaationi esiin.

Viikinkien vaikutus on mielestäni ollut valtava. Ilman todellista historiallista aikakautta nykyään tuskin olisi olemassa urheiluseura FC Viikinkejä, Viikinkiravintola Haraldia tai aikuisten nestemäistä nautintoainetta nimeltä Koskenkorva Valhalla. Toisaalta esimerkiksi tutun viikonpäivämme torstain nimi juontuu etymologisesti punakutrisen vasaralla myrskyjä lietsovan viikinkien ukkosenjumalan nimestä.

Kiinnostukseni viikinkiaikakauteen ei johtanut historian tai kulttuurihistorian opintoihin yliopistossa, mutta kiinnostus itsessään ei koskaan sammunut, ja on jatkunut tähän päivään. Nuoruudessa Harald Hirmuinen ja Marvel Comicsin Thor olivat sarjakuvahahmoja, joiden seikkailut kiinnostivat erityisesti. Myöhemmin olen oivaltanut, että suurelta osin viikinkikontekstinsa vuoksi. Noin 10 -vuotiaana lukemani Thor-tarinat tutustuttivat minut ensimmäistä kertaa viikinkimytologiaan, jo ennen kuin muistan aihetta käsitellyn koulussa. Sarjakuvilla voi siis olla viihteen lisäksi myös inspiroiva vaikutus jonkin historiallisesti ja kulttuurisesti merkittävän oppimiseen. Thor on muuten nimenomaan se ”punakutrinen vasaralla myrskyjä lietsova ukkosenjumala”. Torstai on toivon lisäksi myös ukkosenjumalista kertovia sarjakuvia täynnä!

Tekijänoikeudelliset asiat tässä kirjoituksessa olen huomioinut niin, että otin kaksi kuvaa omasta kirjahyllystäni löytyvästä materiaalista. Näillä kahdella kuvalla tarkoitukseni on lähestyä viikinkiaikakauden vaikuttavuutta – tai ainakin omaa käsitystäni ja mielikuvaani siitä – kahdella kerronnallisella näkökulmalla. Nuo näkökulmat ovat tekstikerronta ja kuvakerronta. Viikingit aihepiirinä ovat inspiroineet monia erilaisia mediasisältöjä kuten esimerkiksi elokuvia, sarjakuvia, kauno- ja tietokirjoja, YouTube-videoita, konsolipelejä, lasten piirrettyjä, TV-sarjoja… Näistä kaikista muodostuu se otsikkoni mukainen mahd. vaikutus länsimaisessa kulttuurissa. Tässä omassa blogikirjoituksessani esimerkkejä näistä ns. kulttuuriartefakteista ovat pari tietokirjaa, pari sarjakuvaa, yksi romaani sekä fiktiivisen Viikingit televisiosarjan ensimmäinen tuotantokausi DVD-formaatissa.

Kirjaviittaukset hoituvat käsittääkseni sillä, että käsittelyssä on kaksi tietokirjaa sekä yksi kaunokirjallinen teos.

 

 Yves Cohat’n napakan kompakti yleisesitys The Vikings: Lords of the Seas vuodelta 1992 kertoo viikinkien elämästä ja vaiheista taiteen, arkeologian, musiikin, historian, mytologian, populaarikulttuurin sekä tieteen ja luonnon näkökulmista. Runsas ja monipuolinen kuvitus piirtää lukijan mieleen kiinnostavan kokonaisuuden, johon tutustuttuaan on helppoa lähteä laajentamaan tietämystään aihepiiristä, mikäli se sattuu kiinnostamaan. Itselleni tämä kirja on ollut hieno löydös! Hieman samalla tavalla toimii myös Jonathan Clementsin A Brief History of the Vikings. Kirjan luvut esittelevät viikinkiaikaa hieman syvennetymmin kuin Cohat’n teos, ja näin ollen se toimiikin mainiona rinnakkaisteoksena.

Frans G. Bengtssonin kahdessa osassa (1941, 1945) julkaistua Orm Punainen –teosta pidetään jonkinlaisena viikingeistä kertovan kaunokirjallisuuden klassikkona, ja onpa se filmattukin 60-luvulla. Kirja sijoittuu myöhäiselle 900-luvulle, ja kertoo Orm –nimisen punakutrisen viikinkimiekkosen vaiheista. Kirjan sivuilta löytyy myös todellisia historian henkilöitä, kuten esimerkiksi aikanaan Tanskaa ja Norjaa hallinnut viikinkikuningas Harald Sinihammas. Omaa vaikuttavuuttaan kertoo myös se, että nykyinen tiedonsiirtotekniikka bluetooth on nimetty juurikin tämän sinihammasheebon mukaan.

 

 Historian suuret seikkailut on 70- ja 80-lukujen taitteessa Suomessa julkaistu sarjakuvasarja historian merkkihenkilöistä. Sarjan aloittavat ketkäpäs muutkaan kuin viikingit. Albumi sisältää kaksi tarinaa, jotka kuvaavat viikinkien elämää kyläyhteisöissä ja meriretkillä. Kuvitus on realistista, ja syntyy vaikutelma, että juuri näin asiat ovat ehkä saattaneet oikeastikin mennä, vaikka selkeästi fiktiosta kyse onkin.

Toinen viikinkiaiheisista sarjakuvista on belgialaisten Jean Van Hammen ja Yves Senten työstämä yli 30-osainen sarja Thorgal. Thorgalin julkaiseminen alkoi vuonna 1980. Suomeksi Thorgalia julkaistiin alun perin Mustanaamio-lehden kakkossarjana, ja sittemmin WSOY julkaisi vuosina 2018-2019 kolme albumia, joista kuvassa on edustettuna sarjan avausosa Lumoojattaren kosto. Thorgal on hieman mielikuvituksellisempi, ja sisältää mm. fantastisia ja yliluonnollisia elementtejä toisin kuin Historian suuret seikkailut –albumi. Viikinkikulttuurin konkreettisia piirteitä on kuitenkin löydettävissä sarjasta runsaasti, vaikka välillä hieman taiotaankin. Toisaalta magia ja mytologia olivat keskeisessä roolissa niiden oikeastikin eläneiden varhaisten merimiesten kulttuurissa.

Viimeiseksi kuvakerronnan esimerkikseni olen valinnut Viikingit TV-sarjan ensimmäisen tuotantokauden. Tarina kertoo oikeastikin eläneestä tarunhohtoisesta viikinkisoturi Ragnar Lothbrokista. Hupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että sana ”lothbrok” tarkoittaa alun perin ”karvahousua”. Sarjaa julkaistiin yhteensä kuusi tuotantokautta vuosina 2013-2020, ja suomalaisittain mielenkiintoisen – vaikka suomalaiset eivät valitettavasti viikingeistä periydykään – sarjasta tekee sen, että tämän kansainvälisen HBO-tuotannon myöhemmillä tuotantokausilla esiintyivät tunnetut suomalaiset näyttelijät Peter Franzen ja Jasper Pääkkönen.

Sosiaalisen median hyödyntämissuunnitelma (Kankaanpää 2021)

 1. YLEISTÄ TIETOA

Tämä suunnitelma käsittelee yläkouluikäisille suunnattua aineistopromootiota sosiaalisessa mediassa. Suunnitelman toteuttaa kirjastovirkailija ja ko. alan AMK-opiskelija Marko Kankaanpää (marko.kankaanpaa@edu.turkuamk.fi).

Suunnitelma kulkee nimellä ”Kirjaston somepromoa Porin nuorille”, ja kohderyhmäksi on valittu siis yläkouluikäiset, eli peruskoulun 7-, 8- ja 9-luokkalaiset. Varsinkin poikien tyttöjä heikommasta lukutaidosta on julkisuudessa ollut keskustelua, ja tällainen laajamittainen kaupunginkirjaston lukuinnostuskampanja somessa pyrkisi tavoittamaan jo lukevien tyttöjen lisäksi myös poikia.

Tavoitteena on saada synnytettyä mahdollisimman monelle ko. kohderyhmän edustajalle lukuinnostus, koska lukutaitoa voidaan pitää keskeisimpänä yksittäisenä keinona elämänmittaiseen oppimiseen ja yhteiskunnassa aktiivisena ja täysipainoisena kansalaisena toimimiseen. Ajatus menee yksiin myös kirjastolaitoksen sivistyksellisen yhteiskunnallisen tehtävän kanssa.

Kaunokirjallisuudessa on lukuisia eri tyylilajeja ja aihepiirejä. Nuorille vetovoimaisiksi aihepiireiksi, ns. genreiksi, voitaisiin tässä yhteydessä valita esimerkiksi fantasia-, kauhu ja science fiction -kirjallisuus. Tästä saataisiin esimerkiksi syksylle ajoittuva kolmen kuukauden genrevinkkauskokonaisuus, jolloin yhden kuukauden aikana somekanavissa keskityttäisiin kauhuun, toisen kuukauden aikana fantasiaan ja lopuksi science fictioniin. Genrejen järjestys olisi toki vapaa, mutta ideana siis, että yksi genre yhdessä kuukaudessa, ja sitten seuraavaan.

 

2. KOHDERYHMÄ

Kirjasto promotoi aineistojaan ja palvelujaan aktiivisesti jo nyt, mutta useasti esimerkiksi YouTube-palvelussa julkaistut aineistovinkkausvideot tuppaavat jäämään yksittäisiksi kokeiluiksi, joita tehdään jonkin aikaa, mutta ne eivät ehdi tavoittaa niin suurta yleisöä, kuin kenties olisi toivottavaa. Tässä lienee jonkinlainen ongelma jatkuvuuden suhteen; jos aineistopromootio sosiaalisessa mediassa jää yksittäistapauksiksi, niin ei varmastikaan voi odottaa kovinkaan suurta vaikuttavuutta. Ja vaikuttavuuteen, tässä tapauksessa konkreettiseen lukuinnon synnyttämiseen, tulisi kuitenkin tähdätä.

Kohderyhmä on sikäli haasteellinen, että yläkouluikäisiä nuoria kiinnostavat hyvin monenkirjavat asiat. Heitä yhdistävä tekijä on status yläkoulun opiskelijoina eri luokka-asteilla, mutta tämän sisällä taipumukset ja mielenkiinnonkohteet voivat vaihdella runsaastikin. Tämä on oleellinen asia pohdittaessa, että miten ja millä tyylillä aineistopromootiota someen lähdettäisiin viemään.

Ajatus on kuitenkin mielestäni kokeilemisen arvoinen, koska sosiaalisen median palveluista saattaa löytyä toinen nuoria ns. yhteen liittävä elementti. Siellä somessahan ne nuoret ovat, joten miksipä ei mennä heidän luokseen! Tätä periaatetta toteutti itseasiassa jo antiikin suuri filosofi Sokrates, joka kierteli ja kaarteli pitkin Ateenan toriaukioita, juuri niissä paikoissa, joissa ihmiset aikaansa kuluttivat.

Onnistuessaan somepromootiokampanja siis tavoittaa uusia nuoria kirjaston aineistojen ja palveluiden pariin, sekä innostaa aloittamaan lukuharrastuksen, jonka hyödyt näkyvät useilla eri elämänalueilla, pitkälle aikuisuuteen. Tämä varmasti on kirjaston intresseissä, ja kirjaston onkin hyvä pitää toimintansa painopistettä juuri nuorten palveluiden kehittämisessä, josta tämä konsepti voisi olla yksi esimerkki.

 

3. SOSIAALISEN MEDIAN PALVELUT JA TYÖKALUT JA NIIDEN KÄYTTÖ

Työkaluiksi tässä yhteydessä valitaan kirjaston Facebook-, Instagram- ja YouTube-tilit. Ajattelutapana olisi, että sen sijaan, että tuotettaisiin ko. palveluihin sisältöä vapaalla logiikalla ja epäsäännöllisesti, niin tämän genrevinkkauskampanjan aikana palvelut yhdistettäisiin palvelemaan samaa päämäärää. Facebook levittää tehokkaasti tietoa, Instagram mahdollistaa kuvalliset kokeilut, ja YouTube puolestaan audiovisuaalisen ulottuvuuden.

Parhaassa tapauksessa genrevinkkauksen ympärille syntyy näin monimediallinen kokonaisuus, joka onnistuessaan antaa kohderyhmälle täkyjä usealla eri tasolla. Facebookin rooli olisi ensisijaisesti tiedotuksellinen, Instagramissa julkaistaisiin säännöllisesti kansikuvia vinkattavista kirjoista kuvaavine hashtageineen ja YouTubeen tuotettaisiin videoita, joilla vinkkaajat kertoisivat kirjoista hieman syvällisemmin, ja myös lukunäytteet olisivat mahdollisia. Videot mahdollistaisivat myös puheäänenpainojen ja elekielen sekä soveltuvan rekvisiitan käytön.

Somen kautta avautuisi myös mahdollisuus kohderyhmän osallistamiseen, ja he voisivat myös itse tuottaa sisältöä, ns. vinkata toinen toisilleen. Koska kohderyhmä kuitenkin koostuu alaikäisistä, niin on huomioitava yksityisyydensuoja, ja kirjaston olisikin mahdollisuuksien mukaan saatava kuvilla ja videoilla esiintyvien nuorten vanhempien lupa. Täytyisi pitää myös huolta, että mitään liian yksilöiviä tietoja, kuten osoite- ja muut yhteystiedot, ei saisi missään kohtaa nousta esiin.

 

4. PÄIVITYS JA YLLÄPITO

Tämä kirjaston koordinoima sometoiminta olisi kohderyhmälle täysin ilmaista, eikä sisältäisi muitakaan sitoumuksia. Kaikki perustuisi vapaaehtoisuuteen, koska lukemisen hyödyt voivat olla persoonakohtaisia, eikä niitä välttämättä aina ole helppoa todentaa numeroilla, puhumattakaan, että olisi mahdollista ostaa lukemisesta koituvaa hyötyä.

Päivittäjinä toimisivat kirjaston työyhteisön jäsenet, sekä mahdollisesti kohderyhmän jäsenet, jos kiinnostuneita olisi riittävästi.

Mahdollisia haasteita ovat aika- ja henkilöstöresurssit sekä lähtökohtainen epävarmuus siitä, että tavoittaako palvelu niin paljon kohderyhmäläisiä, että sitä kannattaisi lähteä kokeilemaan. Myös tietoteknisen osaamisen puute saattaa tulla kysymykseen, varsinkin videoiden suhteen. Näiden haasteiden minimoimiseksi olisikin hyvä tehdä ennakkotiedusteluja nuorten keskuudessa, että olisiko tällaiselle toiminnalle kiinnostusta. Ennakkotiedustelut voisi suorittaa kirjaston toimesta, esimerkiksi yhteistyössä koulujen ja nuorisotoimen kanssa.

Jatkuvuuden takaamiseksi on myös saatava mukaan riittävä määrä sitoutuneita vinkkaajia, tämän konseptin tapauksessa siis kirjastolaisia. Kirjojen lukeminen, vinkkausten suunnitteleminen ja sovitteleminen somepalveluihin on aikaa vievää työtä, joka täytyisi sovittaa muuhun työnkuvaan. Siksi jatkuvuuden suhteen voi ilmetä haasteita, varsinkin, jos idea ei innosta potentiaalisia käyttäjiä.

Kirjaston läsnäolo somemaailmassa uudenlaisilla luovilla keinoilla ja säännöllisellä toiminnalla olisi kuitenkin tärkeää, koska yhteiskunta digitalisoituu jatkuvalla syötöllä, eikä lukutaidon merkitys ole ainakaan häviämässä; se muuttaa vaan muotoaan perinteisestä painetusta tekstistä kohti monimediallisia sisältöjä, ja syntyy uusia formaatteja sekä sosiaalisen median kohtaamisen paikkoja. Siksi tällainen sosiaalisen median eri palveluja yhteen nivova konsepti voisi ainakin lähtökohtaisesti olla kokeilemisen arvoinen.

 

5. YHTEENVETO

Tässä viimeisessä osassa teen esittelemäni somesuunnitelman yhteenvedon sosiaalisen verkoston käsitteen avustuksella.

Suunnitelman aikana olen maininnut erilaisia yhteistyötahoja, ns. sidosryhmiä, joiden kanssa kirjaston genrevinkkaus sosiaalisessa mediassa tapahtuisi. Ensisijainen sidosryhmä vinkkausta tekevälle kirjastolaiselle on tietysti oma työyhteisö, esimies sekä muut työntekijät, joiden kanssa toimitaan. Esimies liittyy kuvioon sikäli, että häneltä pitää saada hyväksyntä toimintamallille, jota sitten ryhdytään toteuttamaan kollegoiden kanssa tehtäviä jakaen. Ihannetilanne olisi, että työ jakautuisivat niin, että jokainen pääsee toteuttamaan niissä omia henkilökohtaisia vahvuusalueitaan sekä kiinnostuksen kohteitaan.

Mainitsin myös muita potentiaalisia sidosryhmiä, kuten koulut ja nuorisotoimi, joiden kautta kohderyhmää tavoiteltaisiin. Tässä kohtaa sidosryhmäajattelu jo laajenee välittömän työyhteisön ulkopuolelle, joten toimivat suhteet verkostoitumiseen liittyvät solmukohtien ja siltojen rooli astuu mukaan kuvaan.

Viimeisenä sidosryhmänä ovat tietysti nuoret, joille toiminta on kohdistettu, sekä yksityisyydensuojakysymyksissä heidän vanhempansa, jos ilmenee näkökohtia, joihin tarvitaan esim. huoltajan suostumus.

Kaikkien näiden sidosryhmien suhteen verkostoituminen ja sen myötä potentiaalisesti syntyvät toimivat suhteet ovat avainasemassa, jotta toiminta voidaan siirtää onnistuneesti sosiaaliseen mediaan. Kirjastotyöntekijän on siis hyvä olla aktiivinen toimija myös välittömän työyhteisönsä ulkopuolella, ja pyrkiä tutustumaan mahdollisimman laajalla kirjolla erilaisiin ja erilaisissa työtehtävissä toimiviin ihmisiin. Kirjastotyö on monelta osin asiakaspalvelun ja aineistotyön lisäksi myös suhdetoimintaa.

YouTube-palveluun ladattavissa videoissa on etenkin ääniraidan suhteen huomioitava tekijänoikeudet, ja turvallisimmilla vesillä varmasti ollaan, jos käytetään joko itse tuotettua tai tekijänoikeusvapaata Creative Commons -lähdemateriaalia audiona. Tekijänoikeusjärjestöihin, kuten musiikin tapauksessa Teosto, yhteyden ottaminen saattaisi muodostua palvelun käytön kannalta tarpeettomankin monimutkaiseksi prosessiksi. Sama koskee tietysti myös Facebookissa ja Instagramissa tuotettavaa kuvasisältöä.

Oppimistehtävä 1 (OAMK CampusOnline, kesä 2021)

 1a.)

Olen taipuvainen ajattelemaan, että eräässä mielessä olen käyttänyt nykyistä sosiaalista mediaa muistuttavia palveluja jo yläasteaikoinani 2000-luvun alussa. Tällöin internet oli jo vakiinnuttanut asemaansa nuorten keskuudessa, ja livenä tapahtuvan kanssakäymisen lisäksi olimme kaveripiirin kanssa tekemisissä myös verkossa.

Itse käyttämiäni yhteydenpito- ja yhteisöpalveluja olivat esimerkiksi mIrc, ICQ, sekä erinäiset chat-palvelut, joista eniten muistan käyttäneeni radiokanava KissFM:n ja vuosina 1995 - 2001 mtv3-kanavalla esitetyn Jyrki-ohjelman chatteja. Nämä olivat ensimmäisiä palveluja, joiden välityksellä olin tekemisissä internetin välityksellä myös muiden kuin oikeassa elämässä (internet-slangilla ilmaistuna IRL, ”in real life”) tuntemieni ja päivittäin tapaamieni ystävien, tuttavien ja perheenjäsenten kanssa. Internet Relay Chat ja ICQ-palveluissa olin enimmäkseen tekemisissä tuttujen kanssa, KissFM:n ja Jyrkin chateissa puolestaan tuntemattomien nettipersoonienkin.

Muutamaa vuotta myöhemmin tutustuin musiikkiharrastukseni myötä MySpace-palveluun, jossa tutuillani oli niin ikään käyttäjäprofiileja. Itse en syystä tai toisesta koskaan rekisteröitynyt MySpaceen, mutta seurasin suosikkiartistieni – sekä vähän niiden tuttavienkin – sivuja aktiivisesti. Minulla on tuntuma, että Facebookin tulon myötä MySpace hieman näivettyi, vaikka palvelu on ainakin nimellisesti olemassa vieläkin. Nykyään MySpacen roolin musiikkiharrastukseni suhteen täyttää bandcamp-palvelu, jossa olen tuottanut omaa sisältöäni. Halutessaan siihen voi tutustua täällä:

https://markotapani.bandcamp.com/

 Bandcampin lisäksi yksi eniten käyttämäni sosiaalisen median palvelu, josta voisin kirjoittaa muutaman sanan enemmänkin, on nimeltään Goodreads. Tämän palvelun ideana on, että käyttäjät listaavat lukemiaan kirjoja ns. virtuaalisiin kirjahyllyihin, ja heillä on mahdollisuus arvostella lukemiaan kirjoja asteikolla 1-5. Pisteytysjärjestelmänä toimii klassinen tähtimalli. Rekisteröidyin palveluun Facebook-tunnuksillani vuonna 2013, jolloin suoritin ensimmäisiä kirjastoalan opintojani ammatillisella tasolla. Profiilini löytyy tämän linkin takaa:

https://www.goodreads.com/user/show/22073006-marko-kankaanp

Näiden palvelujen lisäksi minulla on myös Facebook-tunnuksilla luotu Instagram-tili, mutta en ole vielä aivan keksinyt, että miten alkaisin sitä käyttää. Todennäköisesti tämä selviää jossain vaiheessa.

Goodreads valikoitui kirjoitukseni aiheeksi siksikin, että se on varsin näppärä some-palvelu kirjastotyöntekijälle. Työskentelen siis kirjastotyöntekijänä, ja tällä valinnallani koetan oppimistehtävän suorittamisen lisäksi hahmotella, että miten Goodreads voisi soveltua käytettäväksi myös työtehtävissäni Porin kaupunginkirjastossa. Goodreads liittyy kirjastomaailmaan sikälikin, että ymmärtääkseni suuren suosion pääkaupunkiseudulla saanut Helmet-lukuhaaste on saanut lähtölaukauksensa nimenomaan Goodreadsin inspiroimana. Tämä käsitykseni voi toki olla väärä, joten faktana en sitä tässä yhteydessä halua esittää.

Kirjastotyöntekijän tehtäviin lukeutuu aineistopromootio, ns. kirjavinkkaaminen. Viimeksi olen hyödyntänyt Goodreads-palvelua niin, että järjestin viiden tähden arvoisiksi pisteyttämäni kirjat näkymään listauksessa ensimmäisenä, ja poimin sieltä omat esimerkkini kirjaston yhteiseen vinkkauslistaan, joka sitten toimitettiin eteenpäin sähköpostitse kunnan työntekijälle. Tämä kirjaston vinkkilista ilmestyy syksyllä 2021 osana kunnan kerran vuodessa julkaisemaa promootiolehteä, jossa esitellään kuntapalveluja.

Tänä päivänä sosiaalisen median palveluja on valtavasti.  Itselleni tuntemattomia, vain nimen tasolla tuttuja ovat esimerkiksi TikTok, Snapchat, LinkedIn, Reddit, Tumblr, Flickr, Pinterest ja Jodel. Näihin palveluihin törmää jo aivan yksinkertaisilla google-kuvahauilla, mutta syystä tai toisesta en ole tullut rekisteröityneeksi niihin.

Varsinkin LinkedIn olisi mainio tapa verkostoitua, koska palvelussa on mahdollista listata selkeässä muodossa oma koulutus- ja työtausta sekä CV. Ihan omassa tuttavapiirissäniKIN olen kuullut tapauksista, että palvelun kautta on otettu yhteyttä, ja tämä yhteydenotto on johtanut työhaastatteluun ja lopulta työsuhteeseen. En näe yhtäkään syytä, että miksi LinkedIn ei voisi hyödyttää myös kirjastotyöntekijää. Useilla kirjastotyöntekijöillä jo LinkedIn-profiili onkin, vaikka kirjastojen rekryt ainakin vielä toistaiseksi tapahtuvat enimmäkseen kuntien omilla sivuilla tai keskitetysti kuntarekry-palvelussa.

Kuvapalvelut, kuten Flickr, Tumblr ja Pinterest puolestaan parantaisivat kirjaston näkynyyttä verkossa entisestään, jos ne otettaisiin kasvavissa määrin käyttöön. Palvelut mahdollistaisivat näkyvyyden lisäksi tehostetun aineistopromootion, eli juuri sen kirjavinkkaamisen ja lukemaan innostamisen, joka on yksi kirjastosektorin tärkeimpiä tehtäviä.

 

1b.)

Tähän tehtävän osioon valitsin Porin kaupunginkirjaston organisaation, jossa työskentelen, sekä kirjakustantamo Liken. Kunnalliselle kirjastolle sekä kirjakustantamolle on luontevaa tuoda esiin toimintaansa sosiaalisen median kautta. Ammatillisessa mielessä kirjasto on minulle looginen tarkastelun kohde myös somen näkökulmasta, ja kirjakustantamot puolestaan ovat niitä keskeisimpiä yhteistyötahoja, joiden kautta aineistoa kirjastoihin hankitaan. Like kustannuksen suhteen minulla on oma henk.koht. mieltymys; olen aina tykännyt Liken kustannusprofiilista. Tarkastelen ensin Porin kaupunginkirjaston käyttämiä somepalveluja, ja tämän jälkeen Like kustannuksen.

 

PORIN KAUPUNGINKIRJASTO

Porin kaupunginkirjasto on aktiivisimmin läsnä sosiaalisen median palveluissa Facebook ja Instagram. Lisäksi ko. organisaatiolla on YouTube-tili, mutta YouTube-tilin käyttäminen on aloitettu vasta tammikuussa 2021, ja tililtä toistaiseksi löytyvät kuusi videota liittyvät teemalliseen Harry Potter -tapahtumaan. Tulevaisuudessa YouTube-tili voisi siis olla kehittämiskohde.

Sisäpiiritietojeni mukaan Porin kaupunginkirjaston toiminta sosiaalisessa mediassa toimii niin, että kaupunginkirjastossa, eri toimipisteissä työskentelevät, kirjastolaiset toimivat someryhmissä, jotka vastaavat sosiaalisen median päivittämisestä vuorokuukausin. Toiminta on keskitetty Facebookiin ja Instagramiin. Ajatuksena tässä lienee, että näiden somepalveluiden kautta olisi tavoitettavissa runsain mahdollinen lukumäärä eri asiakasryhmiä, koska Facebook ja Instagram ovat vakiintuneita ja laajimmalle levinneitä sosiaalisen median palveluita. Oma kysymykseni kuuluukin, että riittääkö se? Olisiko Porin kaupunginkirjastolla tavoitettavissa vielä lisää asiakasryhmiä, jos sosiaalisen median kenttää laajennettaisiin. Tämä on luonnollisesti resurssikysymys, eikä minulla yksittäisenä työntekijänä ole tarjota yksiselitteistä vastausta, vaan kyseessä on asia, jota pitäisi lähteä selvittämään kokeilemalla.

Facebookissa ja Instagramissa Porin kaupunginkirjasto on kuitenkin aktiivinen, ja postaukset kiinnittävät asiakkaiden huomiota. Tämä lienee pääasia.

Facebookissa tiedotetaan kirjaston tapahtumista ja palveluista. Instagram puolestaan toimii hieman viihteellisemmän, idearikkaamman ja luovemman sisällön tuottamisen kanavana. Kanava saattaa sisältää esimerkiksi Peppi Pitkätossuksi tai Pelle Hermanniksi pukeutuneita kirjastotyöntekijöitä, jotka poseeraavat ko. hahmojen luoneiden kirjailijoiden teosten kanssa. Tämä kaikki tähtää lukemaan innostamiseen luovan hulluuden keinoin. Hauska juttu ja itsensä likoon laittaminen saattaa useasti johtaa tilanteeseen, jossa ihmiset kiinnittävät huomiota, ja lähtevät juttuun ns. mukaan.

Porin kaupunginkirjaston someläsnäolossa on siis kyse tasapainoilusta tiedottamisen ja viihteellisyyden välillä. Asioista tiedotetaan, unohtamatta kuitenkaan luovaa hulluutta. Kaikki tämä tähtää siihen, että ihmiset innostuisivat ja sitoutuisivat käyttämään kirjaston monipuolisia kokoelma- ja palvelusisältöjä.

 

LIKE KUSTANNUS

Otava-konsernin nykyään omistaman Like Kustannuksen tehtävä on kustantaa kirjoja, ja merkittävä osa näistä kirjoista päätyy myös kaupunginkirjastojen kokoelmiin. Kirjakustantamot ovat siis merkittäviä yhteistyökumppaneita kunnallisille kirjastoille. Kustantamoja on monia, mutta Like on julkaisuprofiilinsa johdosta yksi henkilökohtaisia suosikkejani.

Verratessa vapaamuotoisesti Porin kaupunginkirjaston some-toimintaan voi todeta, että Like Kustannus on levittänyt somelonkeroitaan ehkä jopa hieman laajemmalle. Instagramin ja Facebookin lisäksi Likeltä löytyvät Twitter- ja YouTube-tilit. YouTube on Like Kustannuksellakin jäänyt hieman vähemmälle aktiivisuudelle; muita someja päivitetään sen sijaan säännöllisesti. Facebookista voi todeta, että Like Kustannuksen sivulla, nimellä Like Army, on lähestulkoon 13 000 tykkääjää. Like on siis onnistunut tavoittamaan kohtuullisen hyvän näkyvyyden jo yksinomaan Facebookissa.

Face-sivuilla on linkitettynä kirjamainosten lisäksi myös Like Kustannuksen kirjailijoiden muussa mediassa ilmestyneitä haastatteluja ja henkilökuvia. Postaukset keräävät tasaisesti tykkäyksiä, joka Facebookissa on yksi mittari määritellä näkyvyyttä. Kesällä 2021 esimerkiksi tilanne on se, että tunnetulta elokuvaohjaajalta Quentin Tarantinolta on ilmestymässä Liken kautta suomennos, ja tätä suomennosta sivuava hs.fi:n -haastattelu, jonka Like Kustannus on linkittänyt sivuilleen, on kerännyt lähestulkoon 300 tykkäystä. Tehokasta näkyvyyttä, tehokasta markkinointia, josta kaupunginkirjastot saavat useasti vaan haaveilla.

Like Kustannuksen Instagram-tili keskittyy uutuuskirjojen markkinoimiseen kansikuvien välityksellä. Nämäkin somepostaukset keräävät keskimäärin noin 100 tykkäystä per julkaisu, joten myös Instagram-näkyvyys on Likellä onnistunutta.

Twitter-tiliä Like puolestaan päivittää harvakseltaan, keskimäärin noin kerran kuukaudessa, mutta tunnettuna sosiaalisen median palveluna tällaisenkin tilin olemassaolo on perusteltua. Mitä laajempi sosiaalisen median arsenaali, sitä paremmat ovat mahdollisuudet, että tietoisuus uutuusjulkaisuista leviää, ja tämä on tehokasta markkinointia. Onkin mielenkiintoinen kysymys sinänsä, että miksi kaupallisten toimijoiden somemarkkinoinnin strategiat vaikuttavat tavoittavan ihmiset keskimäärin paremmin kuin vaikkapa kunnallisen kirjaston vastaavat, siltikin, vaikka kirjastoilla olisi etunaan ns. ilmaiset kulutushyödykkeet.

Kaupunginkirjastosta Like Kustannuksen erottaa se, että kyseessä on kaupallinen toiminta. Eli: Kirjastosta lainataan kirjoja ilman rahallista vastinetta, mutta kirjakustantamoiden tähtäimenä on kirjojen myyminen ja tätä kautta taloudellisen tuloksen takominen. Kaikessa on varmasti kyse kulttuurin hyväksi toimimisesta, mutta on mielenkiintoista myös some-aktiivisuuden näkökulmasta tehdä tämä ero kaupallisen ja ei-kaupallisen toiminnan välillä.

 

1c.)

 Useimmat yleisimmistä sosiaalisen median palveluista ovat minulle nimenä ja toimintaperiaatteiltaan tuttuja, mutta periaatteessa olen kohtalaisen laiska sisällöntuottaja, ja toimintani keskittyy enimmäkseen Facebookiin ja Goodreadsiin. Epäilen syyksi, että monet harrastuksistani eivät suoranaisesti liity toimimiseen internetissä. Kuten aiemmin totesin, niin Instagramia olen suunnitellut alkavani käyttää, mutta toistaiseksi olen vasta seuraillut muiden aktiviteettejä.

Joku määritteli joskus, että ”Marko pyrkii tekemään sosiaalisestakin mediasta henkilökohtaista mediaa”, ja tässä tuttavani lausahduksessa saattaa olla perää. Esimerkiksi Facebookissa en käytä kaikista tiukimpia yksityisyysasetuksia, koska koko toimintafilosofiani siellä on, että jaan ja kirjoitan ainoastaan sellaisia asioita, joita voisin jakaa toisenlaisissakin julkisissa yhteyksissä.

Myös kaverilistani koostuu voittopuolisesti ihmisistä, joiden kanssa olen tekemisissä ns. oikeassakin elämässä. Oikean elämän määritelmä on kuitenkin viimeisen noin 15 vuoden aikana mielestäni muuttunut monisäikeisemmäksi tietoverkkojen vallatessa alaa. Yhtä lailla internetissä ja sosiaalisessa mediassa kirjoitetut ja jaetut asiat ovat oikean elämän ilmentymiä, koska pohjimmiltaan kyse on ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Itse pyrin kuitenkin säilyttämään tasapainon IRL:n ja onlinen välillä. Välillä tunnen, että on syytä mennä pidemmäksikin aikaa offline.

Facebookissa jaan lähinnä päivittäisiä sattumuksia, sekä ehkä työurani kannalta loogisesti erinäisiä kulttuurisisältöjä, musiikkivideoita, katselemiani elokuvia ja lukemiani kirjoja ja sarjakuvia. Toisaalta edellä linkitin Bandcamp-profiilini, ja aina kun sinne tulee tehtyä jotakin, niin totta kai jaan sen Facebookissakin. Musiikkivideoiden linkitykset tapahtuvat pääsääntöisesti YouTubesta, ja elokuvien IMDB:stä, joka ymmärtääkseni on eräänlainen sosiaalinen media sekin.

Vuonna 2014 ammattiopintojeni aikaan kokeilin myös tubetusta viiden YouTube-videon verran. Loin gmail-tilin hassunhauskalla nimimerkillä ”Börje Pertikäinen”. Myöhemmin gmail-tilini kanssa tuli jostain syystä tunnistautumisongelmia, ja siirryin takaisin käyttämään Outlook-tunnuksiani, kun huomasin, että niillä pääsee kirjautumaan riittävissä määrin Googlen palveluihin. Syynä tähän oli se, että koska ihmisillä oli jo henk.koht. sähköpostiosoitteeni tiedossa, niin en kokenut vaivan arvoiseksi alkaa ilmoitella uutta osoitettani. Nyttemmin olen jo unohtanut ”Börje Pertikäisen” salasanat ynnä muut, koska pärjäilen Outlook-tunnuksillani, joilla päivitän esimerkiksi tätä blogia. Halutessaan lyhyeen tubetushistoriaani voi tutustua täällä, koska videot ovat näemmä tallessa:

https://www.youtube.com/channel/UCX__fNMVoNE_YkO25wNVN4Q/featured

 Yleisesti ottaen näyttää siltä, että Google-tililläni (jota siis käytän muinaisella hotmail-tunnuksella, nykyään osa Outlookia, sekavaa…) on kaikki kunnossa. Pääsen näkemään läppärilläni myös kaikki älykännykälläni tallentamat yhteystiedot, koska näytän Android-puhelintani niin ikään hotmail-osoitteella. Näen myös kännykkään Google Playn kautta asentamani sovellukset. Henkilökohtaisia tietoja olen pyrkinyt jakamaan minimaalisesti, lähinnä oikeastaan vain puhelinnumeroni, syntymäaikani ja nimeni. Pidän positiivisena asiana, että Google-palveluiden käyttäminen on mahdollista näin minimaalisilla profilointitiedoilla, koska haluan noudattaa internetissä varovaisuutta, ja käyttää palveluja sellaisen tunteen varassa, että yksityisyyteni on turvassa.

50 sarjakuvahahmoa: #8 Iron Man

Brittiläinen Warren Ellis on varsin kaksijakoinen käsikirjoittaja. Toisaalta hänen keskeisimmät sarjansa kuten Transmetropolitan, Planetary ja The Authority ovat modernin länsimaisen sarjakuvan arvostetuimpia teoksia, mutta toisaalta Ellis suoltaa liukuhihnalta keskinkertaisia supersankaritarinoita Marvelille ja DC Comicsille. Ellisistä on kuitenkin sanottava se, että hän toimii näin täysin tietoisesti, jopa aavistuksen verran häikäilemättömästi. Jollainhan sitä täytyy leipänsä ansaita, joten miksi ei sitten kirjoittaisi omilla standardeillaan puolivillaista mätkettä ja mäiskintää kun siitä kerran maksetaan. Ellisin puolustukseksi on sanottava myös se, että hänen keskinkertaisinkin tarinansa on parempi kuin 90 prosenttia nykyisistä supersankaritarinoista. Jos itse olisin arvostettu ja asemani vakiinnuttanut sarjakuvakäsikirjoittaja, toimisin täsmälleen samalla tavalla.

Tämä vuosina 2005 - 2006 ilmestynyt kuusiosainen minisarja Iron Man: Extremis edustaa Ellisin parempaa puolta supersankaritarinoistaan. Olisin valmis jopa menemään niin pitkälle, että julistan tämän viimeiseksi hyväksi Marvel-tarinaksi. On ollut aivan uskomattoman haikeaa seurata lapsuuden (super)sankareiden 2000-luvulla alkanutta alennustilaa. Nykyisin minulle on valtavan suuri kynnys edes yrittää tutustua johonkin uuteen supersankarisarjaan. Pettymään siinä vain joutuisi. 2010-luvulta en osaa mainita kuin yhden itseäni suuresti miellyttäneen sarjan: W. Haden Blackmanin ja J.H. Williams III:n Batwoman. Mutta siihen palattakoon myöhemmin. Iron Mania eli kotoisemmin Rautamiestähän tämän kirjoituksen piti käsitellä.

Extremis-tarinaa kaavailtiin ikään kuin uudeksi aluksi ja modernisaatioksi hahmolle, ja tässä tavoitteessaan se ihan mukavasti onnistuukin. Warren Ellis on uransa warrella kunnostautunut erinomaisena scifi-tarinoiden kirjoittajana, joten on hienoa, että nuo elementit ovat etusijalla tässäkin tarinassa, ja ylenpalttinen supersankareiden folklore on taka-alalla. Rautamiehen aiempiin vaiheisiin ei esimerkiksi viitata kuin välillä ohimennen, joten tämä lähestymistapa jättää tilaa Ellisin omille ideoille. Ne ideat ovat pääosin todella omaleimaisia. Niin omaleimaisia, että Ellisin henki vaikuttaa vahvana Marvelin kolmessa Iron Man -filmatisoinnissa. Ellis on myös mestari spekuloimaan teknologian mahdollisuuksilla, ja upottamaan niitä tarinoidensa elementeiksi. Tästäkin tarinasta on viihteellisyydestään huolimatta löydettävissä transhumanistinen ajatus ihmisen ja teknologian fyysisestä yhteenliittymästä. Ihmisliha muuttuu vähitellen konelihaksi teknologian kehittyessä. Kehityksen suuntaa puolestaan ei kukaan voi tietää, ja paitsi että tämä toimii erinomaisena tarinakomponenttina, tarjoaa se myös pähkinän purtavaksi ihan täällä reaalimaailmassakin. Ehkäpä ihminen kuitenkin olisi onnellisimmillaan eläessään mahdollisimman alkuvoimaisesti keskieurooppalaisen villin ja koskemattoman metsän siimeksessä vailla nykyajan härpättimiä ja hörpöttimiä. Tai sitten ei.

Supersankareiden yksi keskeisin määrittävä piirre on heidän asunsa. Rautamies tarjoaa tällaisen elementin tutkailemiseen aivan omanlaisiaan mahdollisuuksia, ja niitä mahdollisuuksia Ellis toden totta sitten tutkaileekin. Alun perin miljadööri-tiedemies-asetehtailija-playboy-alkoholisti-supersankari Anthony ”Tony” Stark kehitteli Rautamiehen asun selvitäkseen hengissä sydämeen ajautuneesta kranaatinsirpaleesta vietkong-terroristi Wong Chun vankileirillä. Stark onnistui kehittelemään haarniskaa aivan Wong Chun silmien alla niin, että kykeni pakenemaan, pelastamaan itsensä ja aloittamaan dualistisen supersankarin ja miljardööri-playboy-tiedemiehen elämänsä. Ellis on modernisoinut Extremisissä Rautamiehen syntytarinaa niin, että sieppaajina toimivatkin Afganistanin Taleban-terroristit, jotka yrittivät pakottaa Starkin kehittelemään heille superaseita. Ei siis väliä sillä, että onko kyseessä Vietnamin sota vai 9/11: Yhdysvaltain edut huutavat ajassa kuin ajassa turvakseen lisää aseita, ja siinä sivussa pitäisi saada yksi juoponsydänkin taas sykkimään oikeassa maailmanrytmissä.

Tarinan nykyisyydessä tiedemiehet Aldrich Killian ja Maya Hansen ovat kehittäneet nanoteknologisen Extremis-ruiskeen, joka toimii kuin virus. Kun Extremis-litkua injektoidaan ihmiseen, niin se uudelleenohjelmoi elintoimintoja niin, että ihmiselle voidaan luoda yli-inhimillisiä voimia. Tällainenhan luonnollisesti kiinnostaa maailmanpoliisina toimivaa supervaltaa, joten Killian ja Hansen ovat saaneet projektilleen avokätistä rahoitusta valtiolta. Jossain vaiheessa valtio kuitenkin päättää lakkauttaa projektin rahoittamisen, ja tapahtuu vieläpä niin ikävästi, että Extremis päätyy terroristien käsiin. Maailma täytyy jälleen kerran pelastaa, joten Maya Hansen päättää kilauttaa vuosien takaiselle rautapöksyiselle hoidolleen Killianin ensin tapettua itsensä tunnontuskissaan. Sitä tarina ei valitettavasti kerro, että minkälaisia pöksyjä neiti Maya Hansen itse käyttää. Kuvituksesta voi tosin päätellä jotain, mutta esimerkiksi se jää epäselväksi, että onko kyseessä denim- vai samettikankaiset housut. Noh, jättäähän tämä ainakin tilaa mielikuvitukselle, kun Maya Hansenin pöksyjen materiaali ei ole yhtä selkeästi määritelty kuin Rautamiehen haarniska.

Kuvittaja Adi Granov tekee hienoa työtä. Jälki on maalauksellista ja tasavahvaa, ja sommittelut ja rytmitys toimivat saumattomasti Warren Ellisin käsikirjoituksen kanssa yhteen. Siitäkin huolimatta, että tällaisella tarinalla ei ole mitään kauhean syväluotaavaa sanottavaa ihmismielen raadollisuudesta ja ristiriitaisuudesta, saavat Ellis ja Granov homman toimimaan saumattomasti kuin Tony Starkin hitsauskolvin konsanaan. On aina mukavaa lukea ammattilaisten aikaansaannoksia, vaikkei mistään elämää suuremmasta taiteesta kysymys olisikaan. Viihteelläkin on oma sijansa, ja Warren Ellisin tarinat ovat omaperäisyytensä lisäksi useasti myös viihdyttäviä.

50 sarjakuvahahmoa: #7 Diabolik

Kirjoitussarja on pitänyt hieman taukoa johtuen reaalimaailman kiireistä. Tein kuitenkin alkuvuonna itselleni lupauksen, että saatan tämän 50 sarjakuvahahmon kokonaisuuden valmiiksi aikataululla millä hyvänsä, ja tästä ei ole tarkoitus tinkiä yhtään tuumaa, ei mittayksikön eikä ajatuksen suhteen. Nyt on siis tullut taas aika aktivoitua, ja tällä kertaa tutustumme mestarivaras Diabolikiin.

Diabolikin oikeaa nimeä ei tiedä kukaan, ei edes hän itse. Kaikkivoipa tarinoiden kertoja tietää kuitenkin kertoa lukijalle sen verran, että Diabolik on orpo, ja hänet kasvatettiin eristyksissä olevalla saarella, jota hallitsi mahtava rikollissyndikaatti. Voi siis ajatella, että Diabolikia valmennettiin melkein syntymästään lähtien rikollisen jännittävään mutta arvaamattomaan ja vaaroja täynnä olevaan elämään. Saarella Diabolik oppi keskeisimmät taitonsa kuten naamioitumisen, ammattirikolliselle tarpeelliset moraalikäsitykset, laajan yleissivistyksen tieteen ja taiteen aloilla, mestarillisen taktikon strategiset taidot, vertaansa vailla olevan fyysisen suorituskyvyn, vertaansa vailla olevan tietämyksen erilaisista aseista sekä tietysti vertaansa vailla olevan rakkautensa mammonaan. Pysäyttämätön rikollislegenda on syntynyt! Diabolik on eräänlainen lain ja järjestyksen ulkopuolella operoiva antisankari, joka ei kavahda surmatöitäkään. Normaaleja lainkuuliaisia ihmisiä, virkamiehiä ja poliiseja Diabolik ei kuitenkaan päästä päiviltä, vohkiipa kuitenkin heidän maallisen omaisuutensa tilanteen niin salliessa.

Myöhempinä vuosina Diabolik ilmeisesti halusi alkaa omaehtoiseksi toimijaksi, ja irtaantui syndikaatista. Yksinäisen ketun (itseasiassa pantterin, jolta Diabolik omaksui koodinimensä) elämä ei jatkunut kuitenkaan loputtomiin, vaan elämä kuljetti hänen polulleen merkittäviä ihmisiä kuten Eva Kant ja tarkastaja Ginko. Eva Kant on Diabolikin naispuolinen apuri sekä rakastaja. Eva on ainoa asia, jota Diabolik rakastaa enemmän kuin rahaa ja jännitystä. Eva on lähestulkoon yhtä nokkela ja kyvykäs kuin Diabolik, ja edustaakin samanhenkistä tasaväkistä kumppania Diabolikille kuin Willie Garvin prinsessalleen Modesty Blaiselle. Mielenkiintoinen yhtymäkohta Modesty Blaiseen on myös se, että kummassakin sarjassa päähenkilöinä on kaksi lain toisella puolella operoivaa henkilöä, mies ja nainen. Eroavaisuuksia toki on runsaasti – Diabolik on selkeä antisankari suhteessa siihen, että Modesty on lopulta oikeuden puolella – mutta en voi olla pohtimatta, että onkohan tällainen dynamiikka sarjakuvissa jonkinlainen 60-luvun synnyttämä ilmiö. Diabolikin loivat Angela ja Luciani Giussani vuonna 1961, ja Modesty Blaisen puolestaan Peter O’Donnell vuonna 1963. Mielenkiintoista Diabolikissa on myös se, että kyseessä on klassinen sarjakuvahahmo, jonka ovat luoneet nimenomaan kaksi naista. Tämä on todella virkistävä poikkeus miesten dominoimassa sarjakuvakerronnan kaanonissa. Omaksi märäksi päiväunekseen tietysti loivat tällaisen suvereenin rikollisneron! Eiks se ollutkin niin, että tytöt tykkää pahiksista? Heh. Tarkastaja Ginko puolestaan on Diabolikin leppymätön arkkivihollinen, jota Diabolik kuitenkin onnistuu joka käänteessä juksuttamaan. Tästä aukeaakin paljon sarjan juonenkäänteitä ja koomisia tilanteita. Nämä kolme päähenkilöä ovat siis sarjan ydin, ja tarinat rakentuvat heidän ympärilleen.

Diabolik on vaikuttanut länsimaiseen populaarikulttuuriin välillä hieman yllättävilläkin tavoilla. Esimerkiksi Beastie Boys -niminen sekameteli hip hop -yhtye käytti Diabolikia inspiraationa musiikkivideossaan Body Movin’. Tässäkin kirjoitussarjassa jo esitellyn Taikaviitan tekijät ammensivat huomattavan paljon inspiraatiota nimenomaan Diabolikista. Muusikko Mike Patton pohti puolestaan aikoinaan, että nimeäisikö bändinsä sarjakuvahahmojen Fantomas vai Diabolik mukaan. Patton päätyi lopulta nimeen Fantomas, mutta viittasi myöhemmin urallaan Diabolikiin Mondo Cane -levytyksellä, joka sisältää ikivihreitä italoiskelmiä. Tuolta levyltä löytyy kappale nimeltä Deep, Deep Down, joka on hyvin keskeinen elementti vuonna 1968 ilmestyneessä Danger: Diabolik -elokuvassa. Minun on pakko myöntää, että tuo elokuva ei toimi minulle kauhean hyvin, kuten ei myöskään 2000-luvun alussa ilmestynyt animaatiosarja. Minulle parhaita Diabolik-tarinoita ovat olleet nimenomaan alkuperäisessä pokkarimuodossa ilmestyneet sarjakuvatarinat. Oma lukunsa on käsikirjoittaja Grant Morrisonin luoma X-Men -hahmo nimeltä Fantomex, joka lentelee EVA-nimisellä aluksella. Joillekin uusien hahmojen luominen on varsin simppeliä. Senkun vaan vohkii muiden luomien hahmojen piirteet, ja esittää ne pokerinaamalla intertekstuaalisina kunnianosoituksina. Pitäisikin muuten joskus pohtia jossain itseäni fiksummassa seurassa, että voiko sarjakuvien tapauksessa ylipäätään puhua intertekstuaalisuudesta, vai onko eri sarjakuvasarjojen välisille viittaussuhteille olemassa jokin täsmällisempi termi. Tavallaan tuntuu hassulta puhua kuvakerronnan yhteydessä intertekstuaalisuudesta, vaikka sarjiksissa on myös tekstiä.

Diabolik on käsittääkseni rikollisen vähän tunnettu hahmo Suomessa, vaikka joskus 60/70-luvulla joitain tarinoita suomeksi ilmestyikin. Tämän takia olin suuresti innoissani, kun LIKE-kustannus vuonna 2014 julkaisi 240-sivuisen pokkarin Diabolikin ja Eva Kantin edesottamuksia. Tarina on kaksiosainen, ja sen lukee melko nopeasti, mutta on häkellyttävää, että miten suuri uudelleenlukuarvo sillä on. Tällaista kun tulisi lisää. Italialainen pokkarisarjis saisi muutenkin kohottaa profiiliaan Suomessa. Koko tarjonta ei yksinkertaisesti saisi olla sitä iänikuista Tex Willeriä, jota en sivumennen sanoen kykene edes lukemaan. Tässäkin kohtaa taloudelliset realiteetit ovat kuitenkin raastavia. Ainoastaan Tex Willer myy, ja sitä sitten julkaistaankin ties kuinka monessa eri formaatissa. On todella sääli, että tällaiset Diabolikin kaltaiset pienet jalokivet hukkuvat länkkäriroskan alle, eikä ostava yleisö löydä niitä. Vai eikö ostavaa yleisöä enää kiinnosta sarjakuvakentän monipuolisuus? Voi jälleen kerran ainoastaan todeta, että kaipaan 90-lukua suunnattomasti.

50 sarjakuvahahmoa: #6 Hulk

John Romita Jr. on erinomainen amerikkalainen supersankarikuvittaja. Tämä akronyymillä ”JRJR” – jota muotoa käytän jatkossa – tunnettu kuvittaja muodostui suureksi suosikikseni jo nuorena poikana. JRJR:n tyyli on äärimmäisen helposti lähestyttävä mutta mukaansatempaava kaikessa hallitussa yliampuvuudessaan. Lopullisesti JRJR:n tyylin kruunaa tussaaja Klaus Janson. Näiden kahden herran yhteistyössä on jotain aivan uskomattoman hienoa, joten siedän heiltä jopa sellaiset yhteistyöt kuten käsikirjoittaja Brian Michael Bendisin kanssa toteutettu The Avengers -jatkumo tai tämä Greg Pakin ”käsikirjoittama” minisarja World War Hulk. Katselin tänään (2.1.2017) Goodreads-tilillä tähteyttämiäni sarjakuvia, ja olin muutama vuosi sitten antanut Pakin kirjoittamalle X-Men -tarinalle yhden tähden asteikolla nollasta viiteen. Tämä yksittäisotos goodreads-statistiikastani siis puhukoon puolestaan.

The Incredible Hulk, suomalaisittain USKOMATON HULK, saakoon avata kirjoitussarjani supersankari-segmentin. Olen tarkoituksella toistaiseksi vältellyt supersankareita, koska kirjoittaminen niistä kävisi hyvin nopeasti tylsäksi. Nämä juutalaisten holokaustin jälkihöyryissä kehittelemät selluloosalle (t)ulostetut voimafantasiat ovat hahmoina loppujen lopuksi aika mustavalkoisia, eivätkä tarjoa suuria ristiriitoja, joiden kautta aukeaisi mielenkiintoista draamaa. Kaiken pohjalla on aina se, että miehet ja naiset sukkahousuissaan vetäisevät kuukauden pahista turpaan ja pelastavat maailman. Macbeth ja J.R Ewing ovat tällöin melkoisen kaukaisia pahuuden ruumiillistumia. 

Hulk on vihreä voimanpesä, joka enemmän suuttuessaan muuttuu vahvemmaksi ja vahvemmaksi, aina suuttumuksen asteen mukaan. Hulk on siis eräänlainen sisälle padotun raivon goljattimainen manifestaatio. Itse kullekin meistä on hyvä toisinaan tiedostaa ja purkaa patoutumansa, joten Hulk näyttää tässä suhteessa esimerkkiä meille reaalimaailman heikoille surkimuksille. Minua on kyllä aina hieman myös vaivannut se, että kuinka selkeä Dr. Jekyll ja Mr. Hyde -pastissi The Incredible Hulk on. Normaalitilassaan Hulk on nerokas tiedemies tohtori Bruce Banner, joka pelastaessaan Rick Jones -nimisen ajattelemattoman nuorukaisen altistuu gammasäteille. Yksinkertainen mutta lähtökohtaisesti lempeä vihreä voimanpesä on täten vapautettu ja HULK LYÖ, jos tyhmät ihmiset tulevat häiritsemään! Hulk on kuin jättiläismäinen tunteitaan käsittelemään opetteleva pikkupoika hiekkalaatikolla. Ihan kelpo hahmo, jos osaa orientoitua supersankarisarjakuvien lähtökohtaiseen pölhöyteen eikä kelaile liikoja filosofioita.

Tässä World War Hulk -minisarjassa hulkkonen palaa maapallolle kostamaan epäreilun kohtelunsa. Supersankarit Tohtori Outo, Reed Richards, Rautamies ja Musta Salama ovat aiemmin tulleet siihen johtopäätökseen, että Hulk on vuosia jatkuneen remeltämisensä vuoksi liian vaarallinen veijari dallailemaan maapallolla. Niinpä ko. sankarit muiluttavat Hulkin, ja ampuvat hänet sukkulalla veenukseen tai itseasiassa varmaan vieläkin kauemmas. Hulk joutuu uudella vieraalla planeetalla raivaamaan tiensä arvostetuksi yhteiskunnan jäseneksi aloittamalla pohjalta eli taistelemalla avaruuden örrimörriäisiä vastaan epäilyttävästi antiikin Rooman Colosseumia muistuttavalla stadionilla. Lopulta Hulkista tulee jonkinlainen hallitsija, ja hän löytää rakkauden. Mutta sitten tulee pommi, jonka nuo kirotut supersankarit lähettivät ihan vain kiusallaan, jotta pääsisivät lempeästä hirviöstämme lopullisesti eroon. Vai lähettivätkö sittenkään?

Edellä mainitut ovat siis tapahtumia ennen albumin varsinaista tarinaa, jossa ei itseasiassa minkäänlaista tarinaa edes ole, tai ainakin sellaisen löytäminen on äärimmäisen vaivalloista. Koko albumi nimittäin on voittopuolisesti silkkaa rymistelyä, räjähtelyä ja turpaan vetoa. Hulk nöyryyttää vuoronperään jokaista syylliseksi katsomaansa henkilöä, ja perustaa lopulta valtaistuimen keskelle Manhattania. Siellä sitten hulkkonen pistää sankarit taistelemaan avaruuden läpi rahtaamiaan örrimörriäisiä vastaan, kunnes paljastuu, että asiat eivät ole aivan sitä, miltä näyttävät. Keisari laitetaan myös kääntämään peukaloaan. Melkoisen aivotonta touhua siis, mutta sopivina annoksina ja hyvin kuvitettuna kuitenkin yllättävän viihdyttävää. Kyllä tällaisia albumeja kokoelmassa yksi tai kaksi voi olla. Sarjakuvathan ovat ennen kaikkea visuaalinen tarinankerronnan muoto, vaikka se tarina sitten jäisikin kollaasiksi kauniisti kuvitettuja kuvajatkumoja.

50 sarjakuvahahmoa: #5 Masi

Saattaa olla, että tästä kirjoituksesta tulee sarjani lyhyin osa. Minulla ei ole Masi-sarjakuvasta paljoakaan sanottavaa, mutta halusin nyt kuitenkin sisällyttää sen mukaan, koska Karvisen tapaan luin sitä ensimmäistä kertaa jo kohtalaisen nuorella iällä. Masikin on siis omalta osaltaan ollut vaikuttamassa lukutaitoni kehittymiseen, ja ehkä sellaiset teokset nyt muutamia arvottavia sanoja ansaitsevat.

Masin huumori syntyy valtaosin siitä, että kaiffari on armeijassa velttoilemassa, ja kovaääninen ja reippaasti ylipainoinen kersantti Ärjylä sitten kyykyttää sankariamme kuin paraskin vittumainen kapiainen. Yksinkertaisempaa tolloideaa saa kyllä hakemalla hakea, eikä vuodesta 1950 asti lukijoita ”ilahduttanut” inttisarjis jaksa naurattaa ihan kauheasti isänmaalliset velvollisuutensa sivarissa suorittanutta runopoikaa. Masin idean yksinkertaisuudelle muuten löytynee lähin verrokki kotimaisesta Pieraisevasta muulista, joka takoo miljardeja ja taas miljardeja suomalaisilla sarjakuvamarkkinoilla. Eiku.

On Masissa muitakin hahmoja. Isäntäänsä Ärjylää erehdyttävästi muistuttava Otto-koira, idioottimainen alokas Hönö, spadena spedeilevä läskikokki Lotina, virkaintoinen vänrikki Nappula sekä neiti Söpöä impotenssin partaalla kuolaava kiimainen kenraali Kaluuna. Sit on joitain muitakin mutten muista ja jaksa välittää. Tykit laukee ja magnumit ovat aina valmiina!

Huono sarjakuva, jonka meriitit piilevät lähinnä siinä, että se on viimeinen itsensä keltaisen lehdistön luojan William Randolph Hearstin painoon hyväksymä yhä edelleen ilmestyvä strippisarjakuva. Ai niin, tekijä on Mort Walker, joka elää vissiin vieläkin, ja tämän käytössä kulahtaneen minialpuumin strippailut on jostain 70-luvulta. En taida saada enempää tekstiä aikaiseksi, joten tyytynen siis vain polttamaan tämän turhakkeen sipoolaisen saunan kiukaan pesässä.

50 sarjakuvahahmoa: #4 Karvinen

Karvisella on kissanpäivät joka päivä. Mikäs sen mukavampaa kuin viettää aikansa mouruamalla aidan päällä, juomalla vahvaa kahvia, pakoilemalla maanantaita, potkimalla isäntä Eskon toista lemmikkiä Osku-koiraa alas pöydältä, katselemalla laatuviihdettä telkkarista, ärsyttämällä naapurin koiraa, kiusaamalla Arlenea tämän etuhampaiden välissä olevasta raosta, vahtaamalla pikkulintusia ulkona olevassa juoma-astiassa, pakoilemalla Eskon pakkomielteistä tarvetta viedä kissaansa ihastuttavan eläinlääkärin luo tarpeettoman usein rutiinitarkastuksiin sekä, niin, nukkumalla ja ahmimalla erinäisiä ruoka-annoksia, varsinkin lasagnea. Mutta muistakaakin: ei anjovista pizzaan!

Olen lukenut Karvinen-sarjakuvaa jo silloin, kun en varsinaisesti vielä edes lukenut sarjakuvia systemaattisesti harrastuksena. Karvinen on yksi ensimmäisiä sarjiksia, jotka tutustuttivat minut strippimuotoiseen kerrontaan, joka itseasiassa opetti omalta osaltaan minua lukemaan. Muistan kantaneeni kirjastosta kassikaupalla Karvisia lukuinnostukseni ensimmäisinä vuosina, joten nostalgia-arvot ovat siis taivaissa. Käsittääkseni monet sarjakuvaharrastajat hieman aliarvostavat tätä Jim Davisin vuonna 1978 luomaa laiskaa ja ruoalle persoa oranssia kissahahmoa. Saattaa olla, että suorastaan inhoavat, pitävät jo vuosikymmeniä jatkunutta sarjaa loppuun kaluttuna ja itseään toistavana. Osittain olen heidän kanssaan samaa mieltä, mutta niin vain lämpimät nostalgia-aallot kulkivat pitkästä aikaa lukiessani sydänläppäni lävitse, ja huomasin hörähteleväni useampaankin otteeseen jollekin sinänsä typerälle puujalkavitsille. Lapsuuden taika oli säilynyt huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi Disneyn tuotosten tapauksessa.

Tämä Paksu-Karvinen oli hauska formaatti. Yhdessä niteessä oli koottuna kolme eri kirjasta, joten luettavaa on yhden minialbumin sijaan kolme minialbumia. Kerrassaan houkuttelevaa! Kolme yhden hinnalla! Ja kuinka hienovaraisesti kustannusyhtiö Otava onkaan sitonut formaatin sankarimme kaikkein määrittävimpään ominaisuuteen eli paksuuteen/lihavuuteen. Kyllä 90-luvulla vaan osattiin nuo markkinoinnilliset keinot niin, että sekä kustantaja että lukija saattoivat kokea olevansa tyytyväisiä. Paksu-Karvisia siis julkaistiin 90- ja 2000-lukujen taitteessa, ja tämä jälleen kerran antikvariaatista myöhemmällä iällä haalimani Paksu-Karvinen on järjestyksessä kuudes. Se sisältää minialbumit Karvinen pyöristyy silmissä, Karvinen panee läskiksi ja Uuma esiin. En ole koskaan tullut selvittäneeksi, että millä metodeilla näitä kokooma-albumeja on työstetty, ja että ovatko esimerkiksi kokoelmien nimet suoraan käännettyjä, vai onko Otavan julkaisuoikeudet mahdollistaneet oman, ilmeisesti kuitenkin suhteellisen kronologisen julkaisujärjestyksen. Mielenkiintoisia asioita, joita tulee ajatelleeksi vasta aikuisena. Saattaa kuitenkin olla myös niin, että jotain lapsuuden lukukokemuksen uutuuden viehätyksestä ja elämyksellisyydestä on tällöin menetetty, jos asioita liikaa selvittää ja analysoi tällaisista näkökulmista.

Monesti suuren menestyksen saavuttaneista sarjakuvista tehdään myös animaatioita. Suomenkin televisiossa on esitetty Garfield and Friends -sarjaa, ja pikkupoikana muistan sitä useasti televisiosta katselleeni. Täytyy kuitenkin sanoa, että minulle Karvinen on ensisijaisesti sarjakuva, joten animaatio tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna melkoisen tarpeettomalta. Eräs omasta mielestäni hauska mielleyhtymä on kuitenkin se, että Karvisen ääninäyttelijänä vuoteen 2001 asti toimineen Lorenzo Musicin (!) ääni tuo minulle jollain kummallisella tavalla mieleen Kurt Cobainin puheäänen. Sekä Karvinen että Cobain artikuloivat laiskasti samoilla äänenpainoilla, ja äänensävyissäkin on mielestäni paljon samaa. Tämä saattaa olla vain henkilökohtainen tulkinta, mutta tällaiset sinällään irrationaalisilta vaikuttavat mielleyhtymät ovat minulle populaarikulttuurin ydinmehua. On kerrassaan suurta hupia yhdistellä omassa päässään keskenään yllättäviä elementtejä.

Karvisen kaltainen hahmo, tai paremminkin ilmiö, on oivaa käyttövoimaa myös erinäisille parodisille tulkinnoille. Mieleeni tulee äkkiseltään kaksi tällaista: sarjakuvataiteilija Jyrki Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -teoksessa käyttämä päähenkilö nimeltä Bart Karviainen, joka on jonkinlainen kummallinen ristisiitos Karvista ja Bart Simpsonia, sekä jokunen vuosi sitten internetissä ilmestymisensä aloittanut verkkosarjakuva Garfield minus Garfield, jossa stripeistä on retusoitu digitaalisesti kissa Karviset pois. Jäljelle jää vain Eskon monologi, jolloin Eskon repliikit alkavat näyttäytyä melkoisen oudossa, jopa mielenvikaisessa valossa. Näitä strippejä julkaistiin suomeksikin, ja muistan haalineeni kyseisen minialbumin Tampere kuplii -tapahtumasta joitain vuosia sitten. Luin teoksen heti paluumatkalla junassa ja totesin, että vaikka idea oli minusta hauska, niin vitsi myöskin kulahti suhteellisen nopeasti. Säilytin teosta ennätyksellisen lyhyen ajan, ja kannoin sen antikvariaattiin kun ostotapahtumasta oli kulunut vain vajaa viikko. Sarjakuvatapahtumien ja samanhenkisten ihmisten keskellä ei aina muista esimerkiksi kirjastojen olemassaoloa.

50 sarjakuvahahmoa: #3 Vampirella

Kovaotteisten klassikkodekkareiden ja naamioon sonnustautuvien Ankkalinnan asukkien jälkeen on tullut aika pureutua viettelevien ja verellä läträävien vampyyreiden maailmaan. Vampirella on näyttävän näköinen naisvampyyri, joka kuitenkin vaikuttaisi ainakin useimmiten olevan hyvien puolella. Vampirellalla on kaikki perinteiset vampyyrin voimat ja ominaisuudet, mutta poikkeuksellista on se, että valkosipulipizza ja päivänvalo kelpaavat tälle veret seisauttavalle femme fatalelle. Vampirella ei myöskään hyökkää ihmisten kimppuun paitsi puolustautuakseen, joten jokainen saa itse kuvitella, että mistä Vampirella nektariininsa hankkii. Minulla on joitain valistuneita arvauksia, mutta ei mennä nyt niihin.

Hoidetaan heti aluksi se ilmeisin näkökulma pois päivänjärjestyksestä, koska kavahtavathan vampyyritkin auringonvaloa: Kyllä. Vampirella hahmona ei kestä kriittisen feministisen lukijan armotonta läpivalaisua ja kyllä, kyseessä on vähäpukeinen ja tarpeettomankin seksualisoitu fanipoikien märkä päiväuni. Yön olento, märkä päiväuni, get it? Kysyn kuitenkin: mites sitten ujojen sosiaalisesti rajoittuneiden ja mahdollisesti hieman ylipainoisten ja henkilökohtaisen hygieniansa kanssa kamppailevien nörttipoikien oikeus haaveilla ja unelmoida?

En tarkalleen muista, että koska kuulin ensimmäisen kerran Vampirellasta. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että sarjakuvia luin vasta tänä vuonna. Hahmon loi yhteistyössä kuvittaja Trina Robbinsin kanssa Forrest J Ackerman -niminen herra. Ackermanin rooli populaarikulttuurin kaanonissa on yksi eriskummallisimpia, mitä minulle tulee mieleen. Mies ei varsinaisesti ollut mikään huippulahjakas käsikirjoittaja tai tarinanikkari, vaan toimi enemmänkin inspiraationa monille sittemmin menestyneille kauhu-, tieteis- ja fantasiakirjailijoille. Ackermanilla oli Famous Monsters of Filmland -niminen aikakausjulkaisu, jossa hän artikkelein ja novellein kartoitti em. genrejen historiaa. Tätä julkaisua sitten pläräilivät mm. sellaiset innokkaat fanipojat kuin Steven Spielberg, Tim Burton ja Stephen King. Loppu onkin sitten historiaa. Täytyy muuten mainita, että itse en juurikaan perusta edellä mainittujen tuotoksista, mutta ei heidän aikaansaamisiaan kiistäkään voi. Ackermanilla oli myös valtava kokoelma populaarikulttuurille ominaisia oheistuotteita, ja hän piti tätä yksityiskokoelmaansa avoimena kelle tahansa, joka osoitti mielenkiintoa sitä kohtaan. Eräänlainen tavarafetisisti siis.

Alan Moore on mestarillinen käsikirjoittaja. Haalin hyllyyni kaikki mahdolliset julkaisut, joita Moorelta vain on saatavissa, pois lukien ehkä 90-luvulla kirjoitetut Spawn-tarinat. En voi sietää Spawnia, enkä varsinkaan luojaansa Todd McFarlanea. Mutta nyt on varmaan syytä palata takaisin varsinaiseen aiheeseen eli Vampirellaan. Todennäköisesti en olisi tullut ostaneeksi tätäkään albumia, ellei se sisältäisi Alan Mooren aivoituksia. Koko albumi lähtee liikkeelle Mooren kirjoittamalla tarinalla, joka on siinä mielessä mielenkiintoinen valinta, että ei edes sisällä albumin päätähteä! Tarina on enemmänkin jonkinlainen Bram Stokerin klassikkoromaanin (kyllä te tiedätte!) modernisointi ja vampyyrimyytin nykyaikaistaminen. Jos ajatellaan, että Vampirella lukeutuu vuosisataiseen vampyyritarinoiden perinteeseen, niin tällainen ratkaisu albumissa on itseasiassa aika toimiva. Mooren tarina ja esipuhe johdattelevat tunnelmaan ja vampyyreiden maailmaan. Oman väkevän panoksensa antavat myös suuret suosikkini Mark Texeira ja Alan Davis.

Albumi sisältää siis lukuisten eri käsikirjoittajien ja kuvittajien tarinoita. Kyseessä ovat siis eräänlaiset sarjakuvanovellit, joilla kulloisetkin tekijät pyrkivät tuomaan oman tyylillisen panoksensa ja parhaimmillaan myös näkökulmansa hahmon vuonna 1969 alkaneeseen historiikkiin. Itse tykkään lukea tällaisia kokoelmia, koska monesti varsinkin supersankaritarinat toistavat ikävällä tavalla itseään, eikä Vampirella nyt kauhean kaukana supersankareiden maailmasta ole, vaikka vampyyrista kyse onkin. Tai siis vampirista. Vampirellahan on nimittäin tarkkaan ottaen kotoisin kaukaiselta Drakulon-nimiseltä planeetalta, jolla joet verta mereen virtasivat. Blogautuksen lopuksi käykin siis ilmi, että Vampirella on vampyyrin sijaan seksikäs avaruusolento! Tällaiset hallitut absurditeetit hahmojen luonteissa tekevät populaarikulttuurin harrastamisesta kerrassaan ihanaa! Tämän myötä siis seuraavaan kertaan!

50 sarjakuvahahmoa: #2 Taikaviitta

SanomaPrint 1989
Sivumäärä: 254

Minulla on hieman hankala suhde The Walt Disney Companyn tuotoksiin. Toisaalta olen oppinut lukemaan viettämällä hirvittävän määrän tunteja Aku Ankan taskukirjojen ja erinäisten sunnuntaisarjojen parissa, mutta nykyisin Disney-imperiumin tarjoilema metafyysinen lumemaailma ja ”love and magic conquer all!” -tyyppinen estetiikka lähinnä raivostuttaa. Tarinat ovat toissijaisia, kun sokeria ja siirappia tarjoillaan valtavalla kauhalla. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, että ihmiset kaipaavat unelmia ja mustavalkoisia hyvä vastaan paha -asetelmia. On vaan sääli, että kaiken maailman ankkojen, hanhien, hiirien ja varsinkin pikkuprinsessojen (Lumikki, Pocahontas, Hannah Montana…) ympärillä pyörii sitten monikymmenmiljardinen jättibisnes. Eipä kai siihen ralliin ole kuitenkaan pakko lähteä mukaan, jos ei tahdo. Ahistavaa, kuitenkin…

Taskukirjoissa edelleenkin julkaistavat Aku-tarinat ovat suurimmilta osin eurooppalaista lisenssimateriaalia, ja tämänkin tarinakokonaisuuden alkuteos on nimeltään ”Donald mal ganz anders”. Taikaviitta on kuitenkin käsittääkseni alun perin italialainen luomus, jolle valtava amerikkalaiskorporaatio on antanut siunauksensa, kunhan sitten tulonjaosta sovitaan. Muutenkin taitaa olla niin, että Aku Ankka -sarjakuvat nauttivat Euroopassa suhteessa suurempaa suosiota kuin rapakon takana. Tämä taskukirja oli aikoinaan yksi suurimmista suosikeistani. Taikaviitta hahmona kolahti niin paljon, että olin valmis jopa ostamaan sen muutaman euron hintaan uusiksi kirjamessuilta, vaikka olen jo monta vuotta pitänyt Disneyä henkilökohtaisella boikotti-listallani. Rakkaan Varjoankka-albuminikin vein jokin aika sitten divariin. Varjoankka on kuitenkin vain kehno kopio Taikaviitasta, joka tosin jo itsessään on kehno kopio eurooppalaisista hahmoista kuten italialainen Diabolik tai ranskalainen Fantomas.

Postimies tekee erehdyksen, ja jakaa kirjeen Herra Ankalle Herra Hanhen sijaan. Minulle tämä toimii vähän kuin fiktiivisenä kuvauksena nyky-Suomen postinjaon tilasta. Tästä käynnistyy prosessi, jonka seurauksena huono-onnisesta ja äksyilevästä Aku Ankasta tulee Taikaviitta, yön mystinen kostaja ja tässä vaiheessa vielä lähinnä koppavien sukulaisten kauhu. Aku saa hallintaansa Ankkalinnan laitamilla sijaitsevan Ruususen linnan, ja löytää vuosikymmeniä aiemmin eläneen aatelismiehen salaisen päiväkirjan, jossa on kirjattuna Taikaviitan siihenastiset edesottamukset. Akun mielessä kehkeytyy ajatus; salainen henkilöllisyys tarjoaa oivan keinon maksaa potut pottuina näsäviisaille veljenpojille, orjapiiskurimaiselle ja kitsaalle Roope-sedälle sekä keikarimaiselle pröystäilijälle Hannu-serkulle. Perhe ja suku ovat todellakin se pahin. Liekö Aku katsellut 60-luvun Batman-sarjaa vai mitä, mutta myös luotettava vanha kottero 313 on tuunattava asianmukaisin lisävarustein. Pelle Pelotonta aina tarvitaan kuin puuseppää konsanaan! Osansa Taikaviitan karmeasta kostosta saavat myös Kroisos Pennonen sekä Aku Ankan sitkeät velkojat. Tarinan logiikassa tosin unohtuu sujuvasti se, että Aku syö yli varojensa, ja käy Iines Ankan kanssa hienossa ravintolassa silloin, kun siihen ei olisi suoranaisesti varaa.

Taskukirja, järjestysnumeroltaan 41, sisältää neljä tarinaa sekä muutaman sivun mittaisen esinäytöksen. Ilahduttavaa vielä vuosienkin jälkeen oli se, että tarinat muodostavat selkeän yhtenäisen kaaren. Yleisesti ottaenhan taskareissa on toisiinsa mitenkään liittymättömiä tarinoita, joissa erinäiset Disney-hahmot sitten seikkailevat. Muilta osin täytyy ikäväkseni todeta, että tarinan lumovoima oli menettänyt tehonsa, enkä pystynyt siirtämään em. hankalaa Disney-suhdettani taka-alalle. Myös Disneyn tapa olla ilmoittamatta tarinan tekijöitä alkusivuilla närästää minua. Nämä hahmot mahdollistavat omalta osaltaan sen luokan taloudellisen tuoton, että edes tekijöiden soisi saavan nimensä esille. En tosin tiedä, onko tilanne muuttunut, koska en ole lukenut tai edes jaksanut ajatella Ankkalinnaa pitkään aikaan. Sääli sinänsä, että jotkin lapsuuden kovat jutut eivät kestä aikaa. Lisää katkeruutta ja todella syvää mielipahaa on aiheuttanut se, että nykyisin Disney omistaa myös Star Warsin ja Marvel Comicsin. Lapsuuteni on ilmeisesti ohi. Ehkä tosin kolmekymppisenä on jo sen aikakin. Kyllä se sisäinen koltiainen kuitenkin hengissä säilyy.

50 sarjakuvahahmoa: #1 Dick Tracy

Semic 1990
Sivumäärä: 100

Päätin aloittaa blogissani tällaisen uuden kirjoitussarjan, ja mikä olisikaan sarjakuvanörtin sydäntä enemmän lähellä, kuin sarjakuvista jollain tietyllä metodiikalla kirjoittaminen. Minulla oli oikeastaan kaksi vaihtoehtoa; joko kirjoittaa joistain itselleni toimineista tarinakokonaisuuksista tai sitten tämä lopulta valitsemani tapa.

Koska pidän itseäni suurena eksistentialistina ja oman elämäni individualistina, niin minulle oli luontevaa päätyä kirjoittamaan yksittäisistä sarjakuvahahmoista. Tämä rajasi luonnostaan pois sellaiset supersankariryhmät kuin X-Men, The Avengers, Fantastic Four tai Justice League. Näiden ryhmien toimintalogiikassa on aina vähän se, että jotta ryhmädynamiikka saataisiin mahdollisimman monipuoliseksi, niin mukaan on otettava b-luokan hahmoja, joiden rahkeet eivät kuitenkaan välttämättä riitä tähdittämään sooloseikkailuja. Minkä tahansa hahmon saa toki toimimaan, jos on tarpeeksi idearikas ja mielikuvituksekas käsikirjoittaja, mutta monesti vaikuttaisi olevan helpompaa valita karismaattinen ja yleisöön uppoava hahmo. Ostava yleisö antaa nimittäin tunnetun ja suositun hahmon seikkailun juonelle ja jopa kuvitukselle helpommin anteeksi. Valitettavasti.

Tämä ensimmäinen kirjoitukseni käsittelee siis Dick Tracya. Aloitan kuitenkin yllättävästä suunnasta, ja puhun aluksi pari sanaa modernissa populaarikulttuurissa ilmiöksi nousseesta Game of Thrones -sarjasta. Game of Thronesia pidetään eräässä mielessä hätkähdyttävänä ja näin ollen myös katselijoiden kiinnostuksen herättävänä siksi, että George R.R. Martin ei kavahda suosittujen ja sympaattisten hahmojen tapattamista mitä groteskeimmilla tavoilla. Minä lukeudun siihen vastarannan kiiski -porukkaan, jota tämä sarjan pakotettu spektaakkelinomaisuus alkoi vajaan kahden tuotantokauden jälkeen ärsyttämään, enkä ole tullut palanneeksi sarjan pariin sen koommin. Jos jokin ei kutkuttele hienostuneita makunystyröitäni, niin se ei sitten kutkuttele hienostuneita makunystyröitäni.

Tuossa viikonloppuna eräänä tulin hankkineeksi Turun sarjakuvakaupasta (Miellyttävä paikka muuten. Kannattaa käydä, jos Turkuun eksyy!) Dick Tracy lehdykän, jonka nyttemmin jo sarjakuvien julkaisemisen ainakin Suomessa lopettanut Semic julkaisi vuonna 1990. Tämä ilmeisesti samana vuonna ilmestyneen Dick Tracy -elokuvan vanavedessä julkaistu erikoisjulkaisu sisältää kaksi tarinaa vuosilta 1944 ja 1978. Lehden sisältämän lyhyen historiikin perusteella juuri 40-lukua pidetään sarjan kultakautena, ja täytyy kyllä sanoa, että omasta mielestänikin tämä hahmon luojan Chester Gouldin kynäilemä tarina sijoittuu aivan kärkipäähän tuolta ajalta lukemistani ihan mistä tahansa sarjakuvatarinoista. Tarinassa Brow -niminen rikollinen pyörittää Chicagossa rikollista toimintaa, ja Dick Tracy iskeytyy häneen peräänsä. Mukana kuvioissa ovat myös identtiset Summerin kaksoset May ja June, nuo viehkeät blondittaret, jotka haaveilevat laulajan tai teatterinäyttelijän urasta, mutta tulevat sotkeutuneeksi alamaailman toimintaan. Lukuisten juonenkäänteiden jälkeen tarina kiihtyy suoranaiseksi toiminnalliseksi takaa-ajo -spektaakkeliksi, mutta loppuratkaisua ei varmaankaan ole soveliasta paljastaa.

Toinen tarina puolestaan ilmestyi yli 30 vuotta ensimmäistä tarinaa myöhemmin, ja tarjoaa näin mukavaa ajallista perspektiiviä. Tai tarjoaa ja tarjoaa. Käsikirjoittajaksi Gouldin eläköitymisen jälkeen valikoitunut Max Allan Collins on suorastaan orjallisen uskollinen Dick Tracyn maailmalle ja tarinankerronnalliselle konseptille, mutta näinhän sen kaiketi on oltavakin. Jotkut jutut eivät vaan taivu kokeellisuuteen. AC/DC -yhtyettä on mahdotonta kuulla soittamassa kokeellista ja atonaalista progejazzia. Pieniä Dick Tracy -maailman sisäisiä harppauksia on kuitenkin otettu, ja poliisimme on mm. mennyt vihille pitkäaikaisen naisystävänsä Tess Trueheartin kanssa ja jälkikasvukin on perustanut jo perheen.

Tarina lähtee liikkeelle koston teemasta. Nerokkaasti nimetyn rikollisorganisaation nimeltä Organisaatio syrjään siirtynyt (vai siirretty?) pomomies Big Boy on päättänyt kostaa Tracylle tämän lukuisat kapulat järjestäytyneen rikollisuuden rattaissa. Big Boy -hahmoa muuten näyttelee em. Hollywood-filmatisoinnissa suuresti arvostamani näyttelijä Al Pacino, ja pitäisikin saada jostain tuo elokuva käsiini. En ole ihan Madonnan ja Warren Beattyn suurin fani, mutta Pacinolta tämä on yksi ensimmäisiä komediallisia roolisuorituksia valkokankaalla, ja muistan pikkupoikana käkättäneeni oikein riemuissani, kun Big Boy Caprice kyykytti alamaisiaan. Kuuluisat Pacino-blastit (eli näyttelijän yht’äkkiset raivonpurkaukset eri tunnekonteksteissa) olivat jo vakiintuneet, ja tässä vaiheessa Pacino oli vakiinnuttanut asemansa, joten tällainen dekonstruktionistinen maneerihuumori oli mahdollista. 

Mutta nythän minä harhauduin aiheesta. Sarjakuvatarinastahan tässä oli tarkoitus puhua. Max Allan Collins on oikein mainio peruskirjoittaja, jonka tarinat etenevät sujuvasti. Road to Perdition -sarjakuvaromaani on jopa aika korkealla omassa suosikkilistassani. Silti tätä tarinaa lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että Dick Tracy -sapluuna alkoi olla tyhjiin ammennettu. Tarina on toki viihdyttävä, ja Rick Fletcherin kuvitus on sujuvaa, mutta mieluummin silti tutustuisin perusteellisemmin sarjan kulta-ajan tarinoihin. Poliisin ja median suhdetta tosin käsitellään tarinassa hauskasti, ja tämä oli epäilemättä 70-luvulla tuoreempi ajatus kuin nykyään. Aina täytyisi kuitenkin muistaa, että tarinat ovat aikaansa sidoksissa, ja jotkut tarinat kestävät aikaa paremmin kuin toiset.

Joka tapauksessa kyseessä on mukava julkaisu Semiciltä, joka vielä 90-luvulla kykeni pitämään sarjakuvan profiilia loistokkaasti yllä. 2000-luvulle ja tähän päivään tultaessa tilanne on ikävällä tavalla kurjistunut, ja lehtimuotoiset julkaisut kadonneet yksi toisensa jälkeen myyntipisteistä. Tilalle on tullut suoratoisto ja esimerkiksi torrent-sivustoillakin suurta suosiota nauttiva Game of Thrones. En oikein ymmärrä, että miksi sarjan spektaakkelinomaiset suosikkihahmojen lahtaamiset yllättävät ja häkellyttävät nykykatsojia, kun esimerkiksi Chester Gould käytti samaa tarinankerronnallista kikkaa yli puoli vuosisataa aiemmin Dick Tracy -sarjakuvissaan.