Oppimispäiväkirja: Vierailu Åbo Akademin kirjastossa 5.10.2016

Ryhmämme vieraili 5.10.2016 Åbo Akademin kirjastossa. Itse odotin tätä mielenkiinnolla, koska en ole koskaan päässyt vierailemaan missään kaksikielisessä opinahjossa. Kierros toteutettiin suomen kielellä, joskin dia-esitys oli ruotsiksi. Minun puolestani ruotsin kieltä olisi voinut käyttää enemmänkin. Harvoin pääsee tällaiseen korkean profiilin kielikylpylään.

Kierroksen pitäjä, ammattinimekkeeltään kirjastonhoitaja, kertoi meille ÅA:n toiminnasta ja historiasta. ÅA aloitti toimintansa 1919 ja ylläpitää suomenruotsalaista kulttuuria ja sivistystä, mutta muutoin se toimii samalla tavalla kuin mikä tahansa yliopisto. Erona on lähinnä se, että (opetus)toiminta tapahtuu ruotsin kielellä. Muutoin noudatetaan mahdollisimman avoimen tieteellisen tutkimuksen tekemistä ja saattamista mahdollisimman laajalle. Korvaani pisti, että vähenevät henkilöstö- ja aineistoresurssit nousivat puheenaiheeksi jo kierroksen alussa. ÅA:ssa on noin 2 miljoonan painetun kirjan kokoelma 400 000 e-kirjaa.

ÅA koostuu kolmesta osasta; ASA, AXELIA JA ARKEN. Näillä eri rakennuksissa sijaitsevilla kirjaston osilla on omat tieteenalakohtaiset aineistonsa. Esimerkiksi ASA-kirjastossa on luonnontieteellinen, matemaattinen ja tilastotieteellinen aineisto, AXELIA-kirjastossa kemia ja tekniikka ja ARKEN-kirjastossa humanistiset tieteet. ÅA;n kirjastossa on myös kaikki perinteiset kirjastojen palvelukonseptit, kuten asiakaspalvelu, lainaus- ja palautusautomaatit, työskentelytiloja sekä kokoushuoneita. ÅA:ssa käytettävä kirjastotietokanta on nimeltään ALMA.

Kierroksen mielenkiintoisinta antia edusti tohtorin väitöskirjaansa valmistelevan Anu Ojarannan osio. Ojarannan väitöskirjan aiheena on informaatiolukutaidon ja lähdekritiikin ilmeneminen perusopetuksen uudessa opetussuunnitelmassa. Lähinnä siis, että miten ko. asiat oppilaiden toiminnassa näkyvät. Uudessa OPS:ssa puhutaan ns. ilmiöpohjaisesta oppimisesta, jossa rajataan jokin teema, jota sitten tarkastellaan perinteiset oppiainerajat ylittävästi. Tämä asettaa omiin perusopintoaikoihini verrattuna aivan uudenlaisen tavan etsiä ja käsitellä tietoa, josta varmasti tulevan kirjastoammattilaisenkin on hyvä olla tietoinen jo alusta pitäen. Kirjastoissahan käyvät asiakkaina myös ne samat nuoret ihmiset, jotka pänttäävät aamu- ja iltapäivisin oppia koulunpenkillä. Tähän liittyen Ojarantaa tuntui kiinnostavan kirjasto- ja koululaitoksen tiiviimpi yhteistyö vähenevien resurssien keskellä. Itsellänikin tämä ajatus on joskus mielessä käväissyt.

Kari T. Leppänen: Achilles Wiggen 1: Kloonien sota

Arktinen Banaani 1997
© Kari T. Leppänen

Luin pitkästä aikaa sarjakuvan, suomalaisen käsikirjoittajan ja kuvittajan Kari T. Leppäsen Achilles Wiggen 1: Kloonien sota -albumin. Achilles Wiggen -sarjaa on julkaistu jatkosarjana 1990- ja 2000-luvuilla Mustanaamio-lehdessä, jonka sivuilla muistan itsekin hahmoon ensimmäisen kerran törmänneeni. Tämä Arktisen Banaanin vuonna 1997 kustantama albumi on tietääkseni ensimmäinen albumimuodossa julkaistu Achilles Wiggen -tarina. Tapanani on kuitenkin kirjoittaa lukemistani, kuuntelemistani ja katselemistani popkulttuurihyödykkeistä silkan ulkomuistin varassa, joten saatan erehtyäkin.

Kloonien sota -albumi sisältää sarjan ensimmäiset kaksi jaksoa. Taitava ja arvostettu hävittäjälentäjä Achilles Wiggen kidnapataan kesken tehtävän horisonttiin ilmestyneen vieraan sivilisaation avaruusaluksen toimesta, ja jo sivulla neljä Achille Wiggen on tempautunut syvälle avaruuden syvyyksiin, kauaksi pois kotoa. Pian ilmenee, että sieppaajat ovat kotoisin rauhanomaiselta planeetalta nimeltä Unax, jolla ei ole sodittu 100 000 vuoteen. Nyt kuitenkin Unax on joutunut Asmoroog -nimisen sotaisan kansan invaasion kohteeksi, eikä unaxilaisilla ole keinoja ja arsenaalia puolustautua. Unaxilaiset tarvitsevat siis epätoivoisesti Achilles Wiggenin pilotintaitoja ja hävittäjää.

Tilanne on absurdi. Yksi mies kokonaista valloittajarotua vastaan! Unaxilaisilla on kuitenkin suunnitelma, joka onnistuessaan lopettaa asmoroogien invaasion, ja pelastaa unaxilaiset uhkaavalta sukupuutolta. Tehtävä annetaan Achilles Wiggenille, joka alkuhämmennyksen laannuttua ryhtyy toimeen sen kummempia pohdiskelematta. Apuna Wiggenillä on telepaattisia kykyjä omaava JPX, bioidi eli biologisesti kehitetty tietokone-olento. Kyseessä on siis jatkuvan sarjan aloitus, ja kaikkiaan Achilles Wiggeniä onkin julkaistu 22 jaksoa. Tämä ensimmäinen albumi kattaa siis noin kymmeneksen koko sarjasta. Itse muistan lukeneeni Mustanaamion sivuilta tarinan, jossa seikkailtiin dinosaurusten ajassa.

Aikamatkustus on peruskauraa science fictionissa, joten periaatteessa tässäkin konseptissa on rajana vain tekijänsä mielikuvitus. Tämän vuoksi onkin sääli, ettei tarina oikein kolahtanut minuun. Juoni rullaa vaivattomasti, ja kuvitus on tasaista työtä, mutta jokin jää puuttumaan. Mistään epäuskottavuudesta ei voi puhua, koska science fiction operoi jo lähtökohtaisesti villin mielikuvituksen kartoittamattomilla korpimailla, mutta jotenkin tuntuu, että ainakin tämä sarjan avaus jää varsin epämielenkiintoiseksi konventioiden kierrättämiseksi. Saattaa hyvinkin olla, että jatkossa taso nousisi, kun tarina, vaihtelevat miljööt ja hahmojen väliset suhteet täsmentyvät, mutta omasta puolestani tämän laatuinen pelinavaus ei innosta jatkamaan. Flash Gordon ja Buck Rogers tuntuvat surffailevan liian läheisissä tähdistöissä Achilles Wiggenin kanssa. Tämän albumin kohtalona taitaa siis olla antikvaariseen galaksiin kulkeutuminen mustan lompakonaukon kautta.

Oppimispäiväkirja: Vierailu Turun yliopiston kirjastossa 21.9.2016

Keskiviikkona 21.9.2016 kirjastoryhmämme suuntasi Turun yliopiston kirjastoon, joka tunnetaan nimellä Feeniks. Muut kirjastoyksiköt ovat nimeltään Calonia, Educarium, Kauppakorkeakoulun kirjasto, Teutor, Quantum ja Raumalla sijaitseva toimipiste. Näissä kirjastoyksiköissä on aineistoa tiedekunnittain ryhmiteltyinä. Aluksi kirjaston edustaja esitteli Feeniks-kirjaston historiaa. Ilmeni, että alun perin kirjasto oli sijainnut Turun kauppatorilla, kunnes uudet tilat olivat tulleet tarpeeseen. Yleisölle kirjasto avautui 1954. Kierroksen aikana joku, en muista kuka, kysyi, että kuinka monta työntekijää kirjastossa on. Vastaus oli, että noin sata. Omanlaisensa oivallus minulle oli myös se, että kirjastossa on porrastetusti (merkitty punaisella, keltaisella ja vihreällä) alueita, joissa saa aiheuttaa ääntä merkinnän mukaisella intensiteetillä.

Siirryimme aulasta toiseen kerrokseen, jossa sijaitsi asiakaspalvelu, osa kirjaston kielikokoelmasta sekä 65-paikkainen lukutila. Totesin näppäränä kitiläisenä lainausautomaateista, että yliopiston aineistotietokanta on nimeltään Volter. Liekö Alastalon salissa -teoksen kirjoittajan mukaan nimetty se. Aineistoa kirjastossa todettiin olevan n. 25 hyllykilometriä.

Seuraavaksi kerrottiin yliopiston kirjaston toiminnoista. Näitä ovat luonnollisesti aineiston hankinta, bibliografisten tietojen kirjaaminen, sekä tieteellistä tutkimusta ja oppimista tukevat palvelut. Nämä jäivät minulle hieman hahmottomiksi. Puhuttiin mm. open access -periaatteesta, jolloin sekä tieteellisten julkaisujen julkaisu ja saatavuus olisi mahdollisimman avointa ja laajalle kohderyhmälle saatavilla. Kirjaston henkilökunta sitten verifioi ja validioi aineiston. Hankinta on kuulemma keskitetty Feeniks-kirjastoon, josta ilmeisesti käsitelty aineisto sitten lähetetään muihin toimipisteisiin. Tähän en tajunnut kierroksella huomiotani kiinnittää.

Seuraavaksi pääsimme varastoon, jossa oli kuulemma ollut jokin aika sitten vesivahinko. Varastossa minua alkoi hämmentää luokitusten vaikeaselkoisuus, ja kysyttyäni asiasta ilmeni, että erilaisia luokitusjärjestelmiä on päällekkäin käytössä kolme plus paikalliset käytänteet. Aikamoinen ero esim. yleisiin kirjastoihin, joissa mennään hyvinkin uskollisesti yleisen kymmenluokituksen (YKL) mukaan.

Viimeiseksi siirryimme kampusalueella Quantum-kirjastoon, jonne on kerättynä luonnontieteitä ja matematiikkaa käsittelevää aineistoa. Hämmentymiseni luokitussysteemistä jatkui, mutta omanlaistaan uuden oivaltamista tämäkin.

Oppimispäiväkirja: Vierailu Turun maakunta-arkistossa 14.9.2016

Ensimmäinen ammattiopintoihin kuuluva vierailu tapahtui Turun maakunta-arkistossa. Lähdimme koululta, ja vierailu tapahtui klo. 10.00 – 11.00. Hieman aikataulusta tosin joustettiin.

Ryhmämme kerääntyi maakunta-arkiston aulaan, ja kierroksen pitäjä ohjasi meidät huoneeseen, jossa esiteltiin paikan toimintaa PowerPoint -esityksellä. Opimme mm. että maakunta-arkiston tehtäviin kuuluu ”kansalliseen perintöön kuuluvien asiakirjojen säilyttäminen”. Tätä aineistoa on arkistossa keski-ajalta nykypäivään. Aineistoa on Turun arkistossa useita hyllykilometrejä, ja sitä ovat lahjoittaneet esim. merkittävät yksityishenkilöt sekä erilaiset yhteisöt ja viranomaiset. Digitoituna on n. 40 miljoonaa kuvaa erinäisistä asiakirjoista. Maakunta-arkiston tavoitteena on edistää aineistojen (tieteellistä) tutkimuskäyttöä, ja toimenkuvaan kuuluu myös arkistotoiminnan kehittäminen, esimerkiksi vanhojen asiakirjojen digitointi. Yhtenä isona kohde- ja asiakasryhmänä on sukututkijat.

Meille esiteltiin myös arkistolaitoksen rakenne, josta maakunta-arkistot, joita Suomessa on 7:llä paikkakunnalla, muodostavat itseasiassa vain yhden osan. Muita arkistolaitoksen osia ovat toimintaa koordinoiva Kansallisarkisto sekä saamelaisarkisto. Tällainen täsmentyminen oli minulle uutta, vaikka erinäisistä kansallisperintöä säilyttävistä arkistoista kuullut olenkin. Turun maakunta-arkiston rakenne muodostuu pääjohtajasta, tietopalvelun, aineistohankinnan, tutkimuksen ja kehittämisen sekä toiminnan ohjauksen vastuualueista. Arkiston työntekijät ovat jakautuneet näihin ”osastoihin”. Kierroksen pitäjä kertoi myös sen verran arkistolaitoksen tulevaisuuden näkymistä, että organisaatiomuutos on tuloillaan. Seitsemää maakunta-arkistoa ollaan valtion taholta ikään kuin integroimassa itsenäisistä yksiköistä yhä tiiviimmäksi osaksi kansallisarkistoa. Tämä luonnollisesti vaikuttaa tulevaisuudessa organisaation toimintaan, mutta ensisijaisesti työntekijöiden toimenkuvaan, ei ehkä niinkään asiakkaisiin.

Vierailu jatkui varsinaisissa arkistotiloissa, jollaisia pääsin ensimmäistä kertaa näkemään. Asiakirjoja tuntui olevan kaikkialla ja tuoksussakin oli ajan patinaa. Meille kerrottiin, että aineistoa pitää suojata kaikin mahdollisin keinoin esim. kosteus- ja palovaaroilta sekä liiallisilta lämpötilan vaihteluilta.

Kierroksemme päättyi arkiston kirjaston nopeaan esittelyyn, sekä konservointihuoneeseen. Konservointi tarkoittaa esim. vanhojen karttojen puhdistamista ja kunnossapitoa.

Uusi aktivoituminen

Blogini käyttäytyy kummallisest. Fontti ei suostu vaihtamaan väriään. Tekstiä tulee harhaisesta (kankaan)päästäni totuttuun tapaan, mutta bloggerin toiminnot ovat suoranainen painajaisviidakko, jossa mikään ei toimi oletetulla tavalla. Silti en suostu luovuttamaan. Aionpa jopa integroida blogini opintoihini. Poistan ne tekstit, jotka käyttäytyvät kummallisesti. Ei näitä henki- ja nettimaailman kummallisuuksia ihminen saata ymmärtää...

Olen siis aloittanut opinnot Turun ammattikorkeakoulussa. Erilaisia oppimispäiväkirjoja tehtäessä mahdollisuudeksi tarjotaan niiden toteuttamista myös blogimuodossa. Mikäpä siinä sitten. Ei muuta kuin härkää palleista! Tästähän saattaa tulla vielä salonkikelpoinen blogi!

Yeah right...

Kirjastoseikkailut jatkuvat, nyt siis korkeakoulussa. Kirjasto on hyvin luonteva paikka populaarikulttuurimurahtelulle, joten en joudu eksistentialistiseen kriisiin blogini tematiikan kanssa. Lopulta kaikki on yhtä, yhtä suurta kulttuuria, vaikka välillä ilmeneekin eripuraa sen yhden suuren yhtenäiskulttuurin sisällä olevissa kulttuureissa. Tarvitsee vain maailmantilannetta vilkaista, ja syvään huokaista.

Siksi olen hakeutunut kirjastoon. Että olisi jokin viimeinen tasa-arvon saareke, jossa saisin vieläpä toteuttaa omia henkilökohtaisia taipumuksiani. Suuressa mittakaavassa vain se on minulle tärkeää, ei oikuttelevat blogit tai kaiken maailman kummallisesti käyttäytyvät oppimisalustat ja tiedostot. Ajatusten pato on nyt räjäytetty. Ehkä vaatii oman aikansa, että ankarina maininkeina tyrskyävät aallokot tasaantuvat, ja opin formuloimaan formula-autoni oikein. Eli että rationaalistuisin.

Yeah right...

Batman-päiväkirja 13.4. - 18.4.2015

13.4.2015

Tänään luin pitkästä aikaa käsikirjoittaja Alan Mooren ja kuvittaja Brian Bollandin vuonna 1988 tehtaileman Batman: The Killing Joke -tarinan, ja totesin, että se on edelleenkin yhtä aikaa kestävä ja validi kuin jo silloin kun luin sen ensimmäistä kertaa. Tulen epäilemättä kahlaamaan tarinan lävitse vielä monta kertaa.   

Alan Moore oli tässä vaiheessa jo rutinoitunut ja asemansa vakiinnuttanut tekijä, jonka jokaista liikettä seurattiin suurella mielenkiinnolla. Mooren kynästä syntyi tarinoita, jotka vaikuttivat lähtemättömästi supersankarisarjakuvien kehityskulkuun. Tästä johtuen minusta oli huvittavaa aikoinaan oppia, että Moore itse ei anna The Killing Joke – tarinalle suurtakaan arvoa. Se ei Mooren mukaan kerro paljoakaan ihmisyydestä, ainakaan mitään mielenkiintoista, ja tämän vuoksi tarinan olemassaolo on Mooren mielestä huterasti perusteltu.

On erittäin luonteenomaista Alan Moorelta väheksyä jotain sellaista osaa tuotannostaan, joka on saavuttanut suuren massasuosion. Moore kykenisi kirjoittamaan varmaan unissaankin merkittävämpää supersankarointia kuin valtaosa alan tekijöistä. Tässä varmasti piileekin yksi osatekijä, miksi Moorelta ei ole pahemmin 80-luvun jälkeen puhdasoppista supersankarisarjakuvaa nähty, joitain 90-luvun rahan vuoksi tehtyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. En pidä kaukaa haettuna, että The Killing Joke on Moorelle jopa jonkinlainen joutsenlaulu supersankarisarjakuvan suhteen. Loppujen lopuksi supersankarit tarjoavat kunnianhimoisille käsikirjoittajille hyvin vähän mahdollisuuksia, ja asiaan liittyy vielä sekin, että kustantamot varjelevat äärimmäisen tarkasti hahmokonseptejaan.

Alan Moore on minulle oikein mieleinen puheenaihe. Hänen kirjoittamansa sarjakuvat, mutta myös proosallisemmat tekstit, ovat merkinneet minulle huomattavan paljon. Voisi kuitenkin olla asianmukaista kirjoittaa pari sanaa myös ko. tarinan tematiikastakin. The Killing Joken asemasta osana Batman-kaanonia on kiistelty sen julkaisemisesta lähtien. Varmaa on vain se, että Mooren tarinassa esittämät tapahtumat ja ideat ovat vaikuttaneet suuresti paitsi Batman-sarjakuvien myöhempiin käänteisiin, myös viime vuosien yhteen suurimmista kassamagneeteista Hollywoodissa. Tällä tarkoitan ohjaaja Christopher Nolanin elokuvaa The Dark Knight vuodelta 2008. Elokuvan kuvausten jälkeen traagisesti menehtynyt näyttelijä Heath Ledger pohjasi suuren osan rakentamastaan Jokerista nimenomaan The Killing Joke tarinassa esiintyvän viiripään pohjalta.

Ei ole Kainia ilman Abelia eikä Jumalaa ilman pimeyden ruhtinasta, saati sitten Teräsmiestä ilman Lex Luthoria. Batmanin viholliskaartissa on jos jonkinlaista psykoottista vipeltäjää, mutta tunnetuin kaikista on Jokeri, mielipuolinen rikollisklovni, jota ei tunnu säätelevän perinteiset pahisten motiivit, kuten raha tai maailmanvalta. Jokeri aiheuttaa Batmanille ja yhteiskunnalle harmia omista sekavista, irrationaalisista ja mielipuolisista lähtökohdistaan ainoastaan koska haluaa ja voi. The Killing Joken voi halutessaan nähdä eräänlaisena viimeisenä temaattisena välien ja arvomaailmoiden selvittelynä Batmanin ja Jokerin välillä. Aivan muutama vuosi sitten on herännyt myös tulkintoja, että varsinkin tarinan loppupuolen kuvakerronnan huomioon ottaen on jopa mahdollista, että Batman lopulta ylittää oman moraalikoodistonsa rajat ja tappaa Jokerin. Suoraan tätä ei näytetä, mutta mitäpä Moore suoraan koskaan näyttäisikään. Siksi varmaan kyseessä onkin yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista kirjoittajista sarjakuvien saralla. Bollandin kuvitus toimii Mooren käsikirjoituksen kanssa saumattomasti, vaikka pakko onkin myöntää, että Bolland ei lukeudu ihan omiin kärkipään kuvittajasuosikkeihini. Ajaapahan kuitenkin asiansa.

14.4.2015

Tänään oli Batmanin suhteen vuorossa ns. räikeän kontrastin päivä. Luin Frank Millerin The First Year (1988) -nimisen minisarjan sekä katselin yhden varhaisimmista Batman-filmatisoinneista vuodelta 1966.

Aika moni ikäluokka ennen minua, mutta tuskin enää minun jälkeeni, on saanut ensikosketuksensa Batmaniin Adam Westin ja Burt Wardin tähdittämän 60-luvun tv-sarjan siivittämänä. Niin myös minä. Muistan jo varhaisesta lapsuudesta, kun ko. sarja pyöri uusintana televisiossa ties monettako kertaa, ja eriskummalliset bat-varusteet ja animoidut efektit kuten ”KPOW!”, ”SPLASH!” ja ”WHOOSH!” elävöittivät tarinan kulkua. Batmanin ja Robinin dialogi eteni aivan omalla nokkelalla painollaan, ja ”To the Batcave!” ja ”Holy Macaroni!” huudahdukset lienevät ensimmäisten oppimieni englanninkielisten fraasien joukossa.

Avainsana on camp. Kevyt tunnelma, nokkelaa sanailua ja tapahtumia, täydellisen yliampuvia varusteita sekä luonnollisesti ilkeitä pahiksia, joita kuitenkin luonnehti paremmin sana symppis kuin pahis. Tulen aina todella hyvälle tuulelle Cesar Romeron jokerikäkätyksestä sekä vain vaivoin valkoisen maalin alla peitetyistä viiksistä ja Julie Newmarin ”PURRRRR-fect!” –kehräys on yksi viehättävimpiä asioita, joihin olen ennen 80-lukua valmistuneissa televisiosarjoissa ylipäätään törmännyt. Tässä nimenomaisessa tv-sarjan promoksi tarkoitetussa elokuvassa panokset ovatkin korkealla, koska käy ilmi, että Jokeri, Arvuuttaja sekä Pingviini ovat yhdistäneet voimansa kieron suunnitelman toteuttamiseksi eikä Kissanainenkaan mau’u kovinkaan kaukana. Elokuvassa Kissanaista ei muuten näyttele Julie Newmar, vaan Lee Meriwether. Oma camp-estetiikkansa tässäkin selittämättömyydessä, jota en jaksa yhden vaivaisen päiväkirjan vuoksi selvittää. Juoni on täydellisen järjetön, ja juuri siksi ylenpalttisen viihdyttävä. Vähän vaan ihmetyttää, että mitä elokuvantekijöillä on ollut pyöriäisiä ja haikaloja vastaan. Kummankin kalalajin edustajia kohdellaan nimittäin melkoisen rankoilla tavoilla. Ei tämä enää nykyisin menisi läpi. PETA:lla voisi olla sanansa sanottavanaan.

Aivan toisenlaista tulkintaa Batmanista edustaa puolestaan Frank Millerin ja David Mazzucchellin kynäilemä The First Year. Pitkälle 80-luvulle asti Batman tunnettiin lähinnä edellä kuvatun kaltaisena aavistuksen verran kaljamahaisena hassuttelijana, jonka luonteen ja taustan synkemmät piirteet eivät oikeastaan olleet vielä vakiintuneet osaksi bat-mytologiaa, vaikka olemassa olivatkin. Vuonna 1986 Frank Miller muutti tämän kertarysäyksellä ja teki Batmanista psykologisesti uskottavan traumakimpun. Tähän on oikeastaan pieni pakko palata tämänkin päiviksen yhteydessä, mutta ei mennä siihen vielä. Mennään sen sijaan ajassa kaksi vuotta eteenpäin vuoteen 1988.

The First Year ei sisällä yhtäkään superroistoa, vaan on enemmänkin kertomus kahden miehen, Bruce Waynen ja James Gordonin, alkutaipaleesta sillä tiellä, joka määritti heidän loppuelämänsä. Käsikirjoittajana vielä vedossa ollut Miller korostaa tätä kirjoittaen kerronnan Bruce Waynen ja James Gordonin sisäisiksi monologeiksi. Tarina on yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi kuin kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt myllerrys, mutta ei oikeastaan yhtään huonompi, ainoastaan toteutustavaltaan erilainen. Bruce Wayne palaa Gothamiin oltuaan pitkään teillä tietymättömillä eli valmistautumassa tulevaan uraansa viittaritarina. Tähänhän hänet on syössyt vanhempiensa väkivaltainen kuolema pikkurikollisen ampumista luodeista. Samaan aikaan James Gordon aloittelee poliisin uraansa Gotham Cityssä. Uusi työpaikka, perheenlisäystä tulossa ja asiat periaatteessa kohdallaan, ollaan jonkin uuden äärellä. Paha vaan, että Gotham näyttää todelliset kasvonsa hyvin nopeasti. Korruptio ja rikollisuus rehottavat kaikkialla. Poliisi on ostettavissa, eletään täydellisessä nihilismin tilassa, jossa loppujen lopuksi rikollispomot sanelevat yhteiskuntajärjestyksen. Asioiden on muututtava. Ja ne muuttuvat, mikäli se riippuu Bruce-boy’sta ja Jimbosta! Kukaan ei kuitenkaan säily tahriutumattomana. Näyttämönä ja melkein jopa eräänlaisena itsenäisenä olemuksena ilmenevä Gotham vaatii lunnaansa.

Pidän tätä tarinaa todella korkeassa arvossa. Mazzucchellin minimalistinen ja pelkistetty piirrosjälki saattaa ärsyttää jotakuta mutta ei minua vaan. Jälki on tasalaatuista ja yhdistettynä Millerin käsikirjoitukseen kerronta toimii saumattomasti. Tämä on minun kirjoissani kaikkien aikojen kolmanneksi paras Batman-tarina. Vuonna 2011 DC Comics työsti tarinasta animaatioelokuvan, joka oli minulle todella ärsyttävä kokemus. Pidän merkillisenä, että jo kerran kerrotuilla tarinoilla tahkotaan rahaa. Tämä koskee DC Comicsin ja kilpailijansa Marvelin toimintaa laajemminkin. Viihteen pyörien täytyy pyöriä, mutta minun ei tarvitse sitä sulattaa. Jaksan vaahdota tästä, koska sarjakuvat ovat olleet itselleni niin merkittävä tarinankerronnan muoto.

15.4.2015

Tämä keskiviikkopäivä osoittautui bat-päiväkirjani osumatarkkuudeltaan heikoimmaksi batarangiksi. En lukenut tai katsellut mitään Batmaniin liittyvää. Tai ehkä sittenkin jotain. Vierailin nimittäin sarjakuvia vaihdonvälinettä vastaan kuluttajille tarjoavassa liikkeessä, ja syvennyin mielenkiinnolla albumiksi koottujen tarinoiden The Long Halloween ja Hush hintoihin. Hinnat paukkuivat 25 ja 28 dollarissa. Jätin nämä pehmeäkantiset (kovakantiset ovat luonnollisesti lähtökohtaisesti kalliimpia, ihan syystäkin) albumit suosiolla hyllyyn, ja jäin ihmettelemään, että miten tällaisella massatuotteella voi olla tällainen hinta. Kumpikin tarina on nimittäin suurin piirtein kymmenen vuotta vanha. Luulisi DC Comicsin jo lypsäneen rahat moneen otteeseen pois. Vaan eihän se ole hullu joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Viihteen pyörät jatkavat pyörimistään mutta onneksi kirjastot ovat olemassa.

16.4.2015

Tänään se tapahtui. Tänään oli sen aika. Luin vuosien jälkeen hyllyssä uskollisesti odottaneen kaikkien aikojen parhaan Batman-tarinan, 4-osaisen The Dark Knight Returnsin, nörttien kesken DK1.

Vuosi oli 1986 ja lapsellisena ohimenevänä hömpötyksensä pidetyn tarinankerronnan muodon piirissä alkoi tapahtua kummia. Ilmestyi Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmen. Ilmestyi Art Spiegelmanin Maus ja ilmestyi tämä Frank Millerin kenties väkevin voimannäyttö käsikirjoittajana. DK1 ja Watchmen psykologisoivat ja lisäsivät kertaheitolla sarjakuvien uskottavuutta. Valtavirtaan alkoi pikkuhiljaa seilata sellainen diskurssi, että sarjakuvat voisivat olla vakavasti otettava ja aikuisille suunnattuja teemoja sisältävä kerronnanmuoto, kenties jopa KIRJALLISUUTTA. Oma hauska kuriositeettinsa on, että DK1 oli yhdessä Watchmenin kanssa inspiroimassa tekstaajien ja oikeastaan kaikenkarvaisten muidenkin graafikoiden inhoamaa Comic Sans fonttia. Yksin Miller ei toki tätä sarjakuvataiteen merkkipaalua pystyttänyt, vaan hänellä oli apunaan tussaaja Klaus Janson sekä värittäjä ja Millerin tuleva ex-vaimo Lynn Varley. Myöhemmin Millerin ura otti mitä kummallisimpia suuntia, ja entinen käsikirjoittajasuuruus taantui pelkäksi fasismilla ja misogynialla mässäileväksi varjoksi entisestään. Minulle tämä on yksi suurimpia ja traagisimpia käänteitä supersankarisarjakuvien historiassa. Miller on loihtinut todella monta kaikkien aikojen suosikkeihini lukeutuvaa teosta.

Batman on ollut poissa kymmenen vuotta, ja Gotham Citystä on tullut painajaismainen paheiden pesäke. Sadistinen mutanttikopla ynnä muu antisosiaalinen aines pitävät Gothamia otteessaan. Väkivalta piilee kaikkialla eikä kukaan ole turvassa. On muuten hämmästyttävää, miten vähäeleisesti Miller on onnistunut luomaan mutanttijengin johtajasta täydellisen iljettävän paskiaisen. Eräänä iltana iltadrinksujen jälkeen lepakkohenki valtaa Bruce Waynen jälleen, ja komepäk on tosiasia. Harvey Dentin kolikko flippaa ja Jokeri herää katatonisesta tilastaan Arkhamin mielisairaalassa. Batman on paluunsa jälkeen armottomampi ja tylympi kuin koskaan aiemmin, mutta myös vanhempi ja sydänvikaisempi. Tämä ei menoa ja meininkiä kuitenkaan estä, koska jos jokin on koskaan ollut Batmania määrittävä piirre, niin järkähtämätön tahto kulkea omia polkujaan oman moraalikoodistonsa ajamana. Määreet kuten ”maailman paras etsivä” ja ”yön ritari” tulevat vasta tämän jälkeen. Batmanin tapa käsitellä vanhempiensa kuolemasta aiheutunutta traumaa on loppujen lopuksi merkittävämpi eksistentiaalinen tekijä kuin rikollisuutta vastaan taisteleminen. Batmanin, jonka julkisivuna Bruce Wayne enää on olemassa, jokainen isku, potku ja kylkiluiden rusauttaminen on kohdistettu sitä rikollista vastaan, joka pikkurahan toivossa ryösti ja surmasi Thomas ja Martha Waynen. Iskä ja äiskä meni pois. Pikku-Brucen on mahdotonta enää koskaan saavuttaa onnellisuutta, joten ei jäänyt muuta kuin kosto.

Mukana tapahtumissa vipeltävät myös uusi Robin (13-vuotias tyttö nimeltä Carrie Kelley, joka toimii jonkinlaisena kadonneen viattomuuden heijastinpintana armottomalle seniori Batmanille) sekä Metropolisin oma urho, itse ei enempää eikä vähempää kuin Teräsmies! Alusta asti on selvää, että Batmanin paluu ei rajoitu pelkästään psykopaatteja ja vanhoja arkkivihollisia vastaan taistelemiseen, vaan heijastelee myös kylmän sodan tunnelmia. USA:n ja Neuvostoliiton välinen kalisteleminen eskaloituu saarella nimeltä Corto Maltese, ja ydinsodan uhka täyttää maailman kauhulla. USA:n hallitus ei katsele Batmanin oman käden oikeutta hyvällä (syynä tähän on Batmanin liiallinen tehokkuus rikosten torjumisessa ja Gothamin romahtaneet rikostilastot. Tämä saattaa hallituksen naurunalaiseksi), vaan hälyttää Metropolisin partiopojan puhumaan lepakkoukolle järkeä. Lienee turha arvuutella, että kuunteleeko Batman. Eipä vissiin niin.

DK1 on huikea tarina ja hämmentävän ajankohtainen sisältämiensä suurvalta-asetelmien vuoksi. Kaikkien tulisi lukea se, muuta en siitä osaa sanoa. Kekseliäitä tapoja kertoa tarina, mediakritiikkiä, Batmanin toimintatapojen kyseenalaistamista, rikoksia & korruptiota, esimerkillä inspiroimista, oman tien kulkemista, hienoja kuvakulmia, hienoja supersankariposeerauksia, tematiikka edellä meneminen (varsinainen juoni on itse asiassa melkeinpä sivuseikka) sekä lähtemättömän vaikutuksen tekeminen sarjakuviin tarinankerronnan muotona, kaikkien aikojen paras Batman-tarina. Enkä koe olevani mielipiteeni kanssa tällä kertaa täysin yksin.

17.4.2015

Tänään jatkui eräs traditioksi muodostunut omituinen ilmiö. Yritin katsoa vuonna 2008 ilmestynyttä, kuuden pienoistarinan muodostamaa DVD:tä nimeltä Batman: Gotham Knight, mutta nukahdin kesken kaiken. Näin tapahtui myös silloin, kun ensimmäisen kerran tätä animaatiota katselin. En siis ole vieläkään nähnyt jokaista tarinaa kokonaisuudessaan, joskaan kyse ei ole siitä, että tarinat olisivat huonoja, päinvastoin. Kyseessä on mielestäni melkeinpä parasta animoitua Batmania, mitä koskaan on tehty. Toiset projektit vaan osoittautuvat toisia hankalammiksi toteuttaa. Tarvotaan ikään kuin syklissä, ja samat asiat toistuvat kunnes ne on selätetty. Jonain päivänä vielä katson tämän DVD:n kokonaisuudessaan ja täysin virkeänä!

Erilaisia Batman-animaatioita on tehty valtava määrä. Yksi tämän pikkuhiljaa loppuaan lähenevän päiväkirjan ideoita on, että kaivan kaikki faktat omasta päästäni. Tämän vuoksi en saa esimerkiksi lueteltua ulkoa kaikkia mahdollisia sarjoja, joissa Batman on esiintynyt, mutta kyllä niitä lähemmäs kymmenen on vuosikymmenten varrella tullut, kenties jopa enemmän. Arvostetulla animaattorilla nimeltä Bruce Timm on useimmiten hyppysensä pelissä 90-luvun sarjasta alkaen. Tähän päälle tulevat tietysti sitten vielä sarjojen yhteyteen tehdyt elokuvat, sarjakuvatarinoiden animaatioversiot (kuten aiemmassa merkinnässä käsitelty The First Year) ja omat itsenäiset tarinansa. Jo pelkästään yksi hahmo voi rönsyillä loputtomiin, ja tämän jäsentäminen olikin yksi pörröisen ja tupsunurkkaisen pinkinvärisen bat-päivikseni idea.

Tästä päivästä muodostui siis toinen osumatarkkuudeltaan heikohko batarangi…. tota joo. Huomenna eli seuraavassa paragrafissa vielä tuloillaan yksi tai kaksi metkua. Tai ei yhtään tai enemmän. Koskaan ei voi tietää, kun kyseessä on GODDAMN BLOGMAN!

18.4.2015

I’M THE GODDAMN BLOGMAN! Enpä sitten lukenut tai katsellut mitään Batmaniin liittyvää tänään, ja tämän on tarkoitus olla päiväkirjani viimeinen merkintä. Siksi päätinkin kirjata sellaisia bat-manifestaatioita, joista en ehtinyt tai viitsinyt kirjoittaa. Siinä voi olla idut ja siemenet johonkin tulevaan tai sitten ei.

Grant Morrisonin yliarvostetut tarinat. Vampyyritrilogia. Jeph Loeb & Tim Sale. Arkham Asylum –pelit. Frank Millerin 2000-luvun toilailut. Burtonin Batman. Schumacherin Batman. Nolanin Batman. Black & White. Aliarvostettu pahisprofessori Hugo Strange. Whatever Happened to the Caped Crusader. Denny O’Neil & Neal Adams. Teris/bättis-dynamiikka. Kissis/bättis-dynamiikka. Batman ja muiden kustantamoiden sankarit.

Tähän päättyy bät-päivis tää. Kiva jos luit sen!

Aktivoituminen ja itsereflektio

Blogi on viettänyt hiljaiseloa jo ennen kuin pääsi kunnolla edes vauhtiin. Syitä tähän on kaiketi useita. Kiinnostuksen puute. Pitkittynyt poskiontelotulehdus. Laiskuus. Liiallinen vapaus. Kirjoitusrutiinin tuhoutuminen. Apatia. Oma tahti. Kokemattomuus blogin pidossa. Suuruudenhullut ideat. Liikaa ideoita. Liian vähän ideoita.

Oikein kun haluan selitellä ja perustella, käytän syynä myös sitä, että temperamenttini on villinä ja vapaana vaelteleva. Kaiken täytyy olla koko ajan läsnä. Alunperin pidin hyvänä ideana rajata blogin aihepiirin väkisin science fictioniin, ja blogata aina silloin kun luen, katson tai kuuntelen jotain siihen liittyvää. Tämä osoittautui kuitenkin väkisinrajaamiseksi, satunnaisiksi roiskauksiksi. Homma ei toiminut, blogaamisessa ei ollut minkäänlaista säännöllisyyttä ja siitähän seuraa se, että maailmassa kirjoittamistaan odottavat hienot asiat jäävät kirjoittamatta ja aika kuluu turhiin asioihin. Kuten esimerkiksi elämiseen. 

Populaarikulttuurin harrastaminen on ainakin minulle kokonaisvaltainen asia. Minun olisi pitänyt jo musiikillisten kuuntelutottumusteni perusteella ymmärtää se, että en yksinkertaisesti kykene rajaamaan yhtään mitään genreihin tai tiukkoihin formaatteihin. Jonkin asian kokemisen ja siitä kirjoittamisen täytyy lähteä hetkeen sidotusta vaikuttumisesta. On yksinkertaisesti mahdotonta, että kontekstina voisi olla aina ja koko ajan science fiction.

Päätin vapauttaa itseni mutta keksiä itseni uudelleen, samalla itseni säilyttäen. Muutin blogin nimeä. Muutos oli kosmeettinen mutta onnistuin karistamaan pelkän kosmisen. Laserin surahtelua ja popkulttuurimurahtelua valikoitui blogin uudeksi otsikoksi. Se säilyttää alkuperäisen ideakehyksen mutta poistaa pelkän science fiction -konseptin, ja mahdollistaa mistä tahansa kirjoittamisen. 

Olen nero!

Muut asiat säilytän ennallaan, ja jatkan mahdollisesti ikuiseksi osoittautuvaa vaellustani kohti sujuvaa blogaamista. Onneksi tiedän osaavani revitellä leukojani.