Tänään 7.9.2014 minun oli määrä saada haltuuni tähtikarttoja, joissa olisi määriteltynä ohjeistuksia ja aikarajoja. Nuo tähtikartat jäivät kuitenkin kellastumaan jonnekin bittiavaruuden syövereihin, joten olin pakotettu traagisen eksistentialistisen sankarin tavoin jättäytymään itseni varaan. Päätin siis hypätä blogiaikakoneeni kyytiin, ja palata eilisiltaan, jolloin katsoin elokuvan nimeltä Aikakone vuodelta 2002. Minulle ei ole vielä muotoutunut käytäntöjä, joita käyttäen kirjoittaisin tähän blogiin elokuvista. Toteutan siksi tämän kirjoituksen hallittuna tajunnanvirtana ja annan näppäimistön kuljettaa. Tavallaan tämä käy yksiin science fiction genre cyberpunkin kanssa, jossa hyvin monesti käsitellään kybertodellisuutta. Monesti näissä kybertodellisuuksissa mikä tahansa on mahdollista, ainakin tietyille eliitin jäsenille. Ajatellaanpa esimerkiksi Matrixin Neo-messiasta. Kaveri pystyy ohittamaan matriisin ohjelmoinnin, ja tekemään silkalla inhimillisellä uskolla ja tahdonvoimalla mitä mielii. Tämän enempää Matrixia ei muuten tulla tässä blogissa käsittelemään, koska vihaan sitä. Mutta takaisin Aikakoneeseen, jonka tunnusmusiikkia Maki Kolehmainen ei luojan kiitos ole säveltänyt. Isketäänpä alkuun teoksen promootiojuliste:
Noinikkäästi. Siinähän ne Samantha Mumba ja Guy Perse, anteeksi, Pearce sitten pasteeraavatkin! Missä lie aikapoimussa uljaasti potentiaalista lipunostajaa tiirailevat! Seuraavaksi ehkä sitten joitain ajatuksia itse elokuvasta. Elokuva ilmestyi siis vuonna 2002 ja perustuu löyhästi klassikkokirjailija H.G. Wellsin samannimiseen teokseen vuodelta 1895. Yleissivistyksessäni on tämän kirjan osalta ammottava aukko, joka täytyisi varmaan pikimmiten parsia umpeen. Tämän elokuvahirvityksen jälkeen, jonka on ohjannut Wellsin jälkeläinen Simon Wells, se on nimittäin enemmän kuin paikallaan. Nuhjuisella tohtori Alexander Hartdegenillä käy paska flaksi. Tai flaksia kyllä olisi naisrintamalla, mutta ryövärinketale menee ja ampuu morsmaikun. Tämä laukaisee Alexanderissa tarpeen duunata toimiva aikakone. Mies kirjoittelee monimutkaisia matemaattisia häläpätihäläpäti-kaavoja asuntonsa liitutauluille, ja ratkaisee kuin ratkaiseekin ajassa matkustamisen mysteerin! Täytyy siis karauttaa menneisyyteen pelastamaan lyyli. Joka ei pelastukaan. Maailmasta vetäytynyt ja läheisistään erkaantunut Hartdegen menee neuvottomaksi, eikä keksi muuta keinoa kuin matkustaa vuoden 2030 New Yorkiin. Miksi? En tiedä. vuoden 2030 Nykissä Hartdegenin ensimmäinen kosketus natiiveihin on imelästi hymyilevä cappuccino-beibi, joka kehuu tohtorin asua ihastuttavan retroksi. Menneisyys ja tulevaisuus eivät asetu samalle aaltopituudelle, ja cappuccino-beibi surauttaa fillarillaan jonnekin hornan tuuttiin, varmaan Tuutikkia tapaamaan. Seuraavaksi Hartdegen päättää mennä kirjastoon, vähä niinku informaatiota makustelemaan ja ajan tasalle (pun intended) päästäkseen. Kirjastossa Hartdegen tapaa viisastelevan hologrammitekoälyn, joka keskittyy lähinnä paskan jauhamiseen skientologiasta ja vastaavista. Ei auta. Takaisin aikakoneeseen ja tulevaisuuteen jonnekin vuoteen 800 000, jossa sivilisaatio on kokenut takapakkia varsin runsaasti. Siellä Hartdegen tapaa vihdoin kohtalonsa, ihastuttavan Samantha Mumban, jonka roolinimeä en enää edes muista! Viisasteleva hologrammi on edelleen geimeissä mukana ja taistellaan aivan helvetin tyhmän näköisiä debiilizombeja vastaan, ja telepaattinen supermorlokki Jeremy Irons on maskeerattu tunnistamattomaksi. Loppujen lopuksi Hartdegen pääsee sinuiksi itsensä ja tilanteensa kanssa ja pokaa Samantha Mumbazumban. End credits.
Joo. Oli kyllä huono elokuva, ja pahoin pelkään, että H.G. Wells kääntyisi haudassaan, jos tietäisi jälkeläisensä turourpoilusta. Älkää katsoko. Seuraavalla kerralla palataan jälleen asialinjalle eivätkä mahdolliset tulevat elokuva-arvostelut tule sisältämään spoilereita.
Toisinaan kirjoittamisen aloittaminen on yhtä tuskaa. Ei yksinkertaisesti saa mitään aikaiseksi, vaikka tarkastelun kohteena olisi näinkin lyhyt kaunokirjallinen teos. Tällöin alan kirjoittaa väkisin. Syteen tai saveen.
Viime kerralla ilmoitin profeetallisesti, että siirtyisimme aikamatkustuksen keinoin vuodesta 1902 tasan 150 vuotta taaksepäin eli tarkkaan ottaen vuoteen 1752. Nyt aion lunastaa tuon profetian. Ensiksi kuitenkin muutama sana valistusajasta.
1700-luvulla ihmiskunta otti suuria harppauksia eteenpäin henkisessä ja tieteellisessä kehityksessään. Hiemanhan tämä on arvolatautunut tapa ilmaista asia, mutta hahmot, kuten Isaac Newton, John Locke, Thomas Hobbes, Immanuel Kant ja hieman aiemmin René Descartes, raivasivat tietä järkiperäiselle ajattelulle, rationalismille. Tämän voisi kai katsoa olevan eräänlainen lähtölaukaus modernille tieteelliselle maailmankuvalle, jonka science fiction mielestäni vaatii viitekehyksekseen.
Valistusajalla kuvioita hämmensi myös ranskalainen filosofi ja kirjailija nimeltä Voltaire. Voltaire tuli tunnetuksi terävästä satiiristaan ja uskontoon sekä valtaapitäviin kohdistamastaan kritiikistä. Voltaire piti korkeassa arvossa mielipiteen- ja uskonnonvapautta sekä ihmisoikeuksia mutta ei kannattanut demokratiaa. Jännittävä paradoksi, joka taiteilijalle toki suotakoon.
Voltairen tunnetuin teos lienee satiirinen romaani Candide, mutta tämä seitsemän vuotta aiemmin ilmestynyt Mikromegas on mielestäni kiinnostavampi tapaus, ainakin tämän blogin yhteydessä. Kirjaa voi pitää yhtenä varhaisimmista science fiction -kirjoista. Käsittääkseni ainoastaan Johannes Keplerin Somnium ja Jonathan Swiftin Gulliverin retket ilmestyivät aiemmin. Varmuudella voi ainakin esittää väitteen, että Mikromegasissa esiintyi ensimmäistä kertaa humanoideiksi maan asukkaiden näkökulmasta miellettäviä hahmoja sekä avaruusmatkailua. Melkoisen merkittävä 40-sivuinen läpyskä siis! Ensimmäiset parikymmentä sivua tästä niteestä ovat suomentajan esipuhetta.
Kirja koostuu seitsemästä minimalistisen nasevasti kirjoitetusta luvusta, joiden aikana siriuslainen tiedemies Mikromegas ja tämän Saturnukselta mukaansa nappaama kääpiö matkustelevat avaruudessa pyrstötähtien sun muiden taivaankappaleiden avustuksella. Mikromegas on Siriuksella väärinymmärretty tiedemies, ja hänet on ajettu poleemisuutensa takia maanpakoon. Vaikuttaisi siis eräänlaiselta Voltairen omakuvalta. Saturnuksen asukasta puolestaan ei sen tarkemmin yksilöidä, kuvaillaanpa hänet yksinkertaisesti vain kääpiöksi. Näiden kahden matkalaisen avaruusreissu on luonteeltaan filosofinen ja elämän suuria kysymyksiä pohtiva, ja lopulta he pölähtävät maapallolle käymään keskustelua haaksirikkoutuneen retkikunnan kanssa. Tähän liittyy yksi kirjan ilkikurisimmista ideoista: sekä Mikromegas että saturnuslainen kääpiö ovat ihmisiin verrattuna valtavia jättiläisiä, ja tästä seuraa esimerkiksi ensimmäinen tieteifiktiossa hahmoteltu kommunikaatio-ongelma eri elämänmuotojen kesken. Älykkäät matkalaiset kuitenkin ottavat tämän huomioon, ja keksivät keinon uuden elämänmuodon (ihmisen) kanssa kommunikoimiseen.
Edellä kuvattu on vain yksi kirjan sisältämistä ideoista, ja veisi varmasti kohtuuttomasti tilaa ja aikaa asettaa kaikki läpivalaisevan katseen alle. Voisi kai siis siirtyä kirjoittamaan omasta lukukokemuksesta. Yleensä varsinkin tietokirjoissa esiintyvät lukuisat alaviitteet rasittavat minua, vaikka niillä onkin oma perusteltu roolinsa sisällönavaamisessa. Tätä kirjaa lukiessani huomasin kuitenkin päinvastaista. Minua kiehtoi etupäässä ilmeisesti suomentajan käyttämät alaviitteet, jotka avasivat Voltairen tapaa sekoittaa fiktiota ja omana aikanaan tunnettuja faktoja. Mielestäni tällaisella on parhammillaan yleissivistävä vaikutus, ja tätähän voidaan pitää yhtenä valistusajattelijoiden päämääränä. Kirjan vähäeleisyys tekee siitä myös sujuvan lukea ja jättää mielikuvitukselle tilaa. Tarina toimii sekä hassunkurisena pikku tieteissatuna ja ajatusvoimisteluna että toisaalta lempeän satiirisena pistoksena, joka parhammillaan ehkäpä herättää lukijan kelailemaan kaikenmoisia ja tutustumaan kaikenmoiseen ihmiskunnan kehitystä määrittäneeseen. Rationalismissa ja järkiperäisyydessä on paljon hyvää, mutta toisaalta se voi olla myös ihmisyyttä kuristava voima. Tämän takia tulkitsen esimerkiksi 1800-luvun romantiikan syntyneen.
Hyvä ja piristävä pikkukirjanen, joka varmasti tulee luettua toistekin. Uskallan jopa suositella. Ensi kerralla sitten jotain ihan muuta!
Käynnistelläänpä sitten vähitellen blogin varsinaista sisällöntuotantoa. Ensimmäisenä valitsin analyyttisen katseeni alle Georges Mélièsin elokuvan Matka kuuhunvuodelta 1902. Tuohon aikaan elokuvataide vasta otti ensimmäisiä taaperon askeleitaan, joten minun sallittaneen sanoa jo tässä alustuksessa, että kyseessä on harvinaislaatuisen merkittävä teos niin tieteisfiktiolle kuin elokuvataiteelle ylipäänsäkin.
Aivan ensimmäiseksi kehoitan lukijaa kuitenkin kaivamaan esiin popparit, irttarit, juustonaksukat ja kolajuomat. Elokuvan Youtube-linkki tuleepi tässä:
Toivottavasti matka oli miellyttävä. Nyt itse asiaan!
Ranskalainen Georges Méliès on siis elokuvan varhaisia merkittäviä hahmoja, ja tämän hänen Jules Vernen kirjoista inspiraatiota saaneen elokuvan on esitetty olevan kaikkien aikojen ensimmäinen science fiction -elokuva. Noin tunnin aikana perusteellisen hutaisemalla tekemäni tutkimukset internetissä eivät anna syytä olettaa toisin. Elokuva esitettiin ensimmäistä kertaa joulukuussa1902, käsittääkseni nimenomaan tällaisena käsinväritettynä versiona. Tämän vuoksi onkin surkuhupaisaa, että muutaman seuraavan vuoden aikana käsinväritetyt kopiot katosivat lähes 90 vuodeksi, kunnes vuonna 1993 löytyi kauan kadoksissa ollut kopio. Monimutkaiset ovat siis erikoistehosteidenkin alkutaipaleet.
Tarinana Matka kuuhun on varsin simppeli, mutta mitään muuta ei voine vaatiakaan tämän aikakauden teokselta. Mélièsin itsensä esittämä tiedemies koettaa saada kollegansa ja muun yleisön vakuuttuneeksi, että kehitys on kehittynyt siihen pisteeseen, että ihmisen on mahdollista surauttaa moikkaamaan taivaalla virnistelevää kuu-ukkoa. Ymmärrettävistä syistä tästä seuraa polemiikkia ja kirjuritytöt kujertavat kirjoittaessaan. Herra tiedemies päättää vaihtaa siviileihin ja johdattaa epäuskoisen joukon avaruusalukselle, joka lähtee kuin lähteekin neitsytmatkalleen kohti kuuta! Uskomatonta! Kohtaukselle, josta elokuva kaiketi parhaiten muistetaan, on syytä antaa oma paragrafinsa. Matka taittuu kätevästi parissa minuutissa ja ihmiskunnan tähän asti suvereenein teknologinen saavutus, kuparista luotia muistuttava avaruusalus, törmää suoraan kuu-ukon silmään! Nähdessäni tämän ikonisen kohtauksen ensimmäistä kertaa muutama kuukausi sitten se onnistui yllättämään minut täysin. Aikamoinen saavutus elokuvalta vuodelta 1902, koska kyyninen länsimaalainen populaarikulttuurin kuluttaja kuvittelee nähneensä jo kaiken. Merkkiteokset ovat merkkiteoksia syystä. Ohjaajan käyttämiin trikkeihin liittyy vieläpä sellainen hupaisa yksityiskohta, että monet niistä syntyivät vahingossa. Méliès esimerkiksi keksi täysin sattumalta, että kameran voi myös pysäyttää kesken kuvauksen. Tämä mahdollisti kikkailua lavasteilla ja näinmuinoin uudenlaisia kerronnantapoja. Uraauurtavaa mitä suurimmassa määrin. Pitäen edellämainitun mielessä on todellinen sääli, että Mélièsin ura elokuvantekijänä loppui kymmenen vuoden sisään taloudellisiin vaikeuksiin. Tuohon aikaan ei liene ollut markusselinejä kummisetäilemässä veroja kiertävine tuotantoyhtiöineen, mikä tietysti saattoi olla hyväkin asia. Matka kuuhun jätti kuitenkin jälkensä länsimaiseen populaarikulttuuriin, ja vasta muutama päivä sitten opin, että Martin Scorsesen uusin elokuva Hugo käsittelee itseasiassa Mélièsin myöhempiä vaiheita fiktion keinoin. Hugo on Scorsesen ensimmäinen 3D-elokuva, joten mielestäni voidaan jopa esittää väittämä, että Mélièsin omalta osaltaan alullepanema elokuvan teknisten mahdollisuuksien hyödyntämisen varjo lankeaa maestro Scorsesenkin ylle ja se varjo on ystävällinen, luovuutta ylistävä varjo. Markoboi kiittää ja kuittaa. Markoboilla on sellainen intuitio, että seuraavalla kerralla matkustetaan ajassa vuodesta 1902 tasan 150 vuotta taaksepäin. Markoboin intuitiot ovat yleensä oikeassa.
Olen Markoboy86. Päätin perustaa blogin. Blogi käsittelee tieteisfiktiota, Science Fictionia.
Joskus lukioaikojeni loppupuolella, ehkä noin vuonna 2005, luin kirjailijan nimeltä Tuomas Kilpi kirjoja. Useissa hänen proosa- ja runoteoksissaan vilisti viittauksia tietoverkkoihin ja teknologiaan. Kilven kirjat kiinnostivat minua niin paljon, että päädyin tutustumaan hänen bibliografiaansa tarkemminkin. Ilmeni, että vuonna 2006 Kilveltä oli ilmestynyt teos nimeltä Blogit ja bloggaaminen. Luo blogeilla näkyvyyttä. Tämä oli ensikosketukseni silloin vielä itselleni salaperäiseen kirjoittamisen muotoon. Ensimmäinen siemen oli kylvetty. Viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana olen todennut, että bloggaamisesta on tullut arkipäiväinen ilmiö. Ihmiset bloggaavat itselleen tärkeistä asioista. Miksi en siis vihdoin ja viimein minäkin?
Sosiaalisen median puolella esitän mielipiteitäni ja analyysejani milloin mistäkin populaarikulttuurin ilmiöstä, kirjoista, sarjakuvista, elokuvista ja äänilevyistä. Tätä metodiani on kuitenkin vaivannut se, että postaukset saattavat käsitellä milloin mitäkin. Ei ole yhtä yhtenäistä johtoideaa, koska en ole kokenut, että sellaisella metodiikalla olisi minulle paljoakaan annettavaa. Science Fiction sai minut kuitenkin ajattelemaan hieman laaja-alaisemmin. Tulin ajatelleeksi, että joskus on ehkä hyvä asettaa raamit, koska raamit saattavat auttaa saamaan enemmän irti yksityiskohdista ja teemoista. Tuleepa samalla myös kartoitetuksi ja jäsennellyksi, että mitä kaikkea Science Fiction voikaan olla. Mielestäni se voi olla aika paljon kaikenlaista.
En ole siis aiemmin ns. systematisoinut tätä populaarikulttuurin osaa, mutta viime aikoina olen ajatellut aika paljonkin sitä, että koska ja miten käsitykseni tieteisfiktiosta on alkanut muotoutua. Jäljet johtavat (itselleni) tarunhohtoiselle 90-luvulle. Tällöin nuorena poikana näin kesämökillämme erään viikonlopun aikana alkuperäisen Tähtien sota -trilogian ja se oli menoa se. Valomiekat, tähtilaivojen ja blastereiden laserit surahtelivat ja Luke Skywalker taisteli pimeän poluille harhautunutta isäänsä Darth Vaderia vastaan pariinkin kertaan. Ensimmäinen taistelu käytiin Bespin -nimisellä pilviplaneetalla ja tämä kohtaaminen päättyi Luken häviöön. Luke sai revanssinsa Jedin paluussa. Tässä elokuvassa Lukella oli itsensä rakentama vihreä valosapeli, ja tästä osaltaan juontaa blogini ulkoasu. Laserkirjaimia toisinaan tummassa nettiavaruudessa, katsokaas. Populaarikulttuurin harrastamiseni on osaltaan ajanut minut kirjastoalalle. Kirjastotyöhön liittyy läheisesti aineiston asiasanoittaminen ja sisällön avaaminen. Ymmärsin jo varhaisessa vaiheessa, että blogitekstejä kootaan tunnisteiden, eräänlaisten asiasanojen alle. Tästä johtuen blogini tunnisteet tulevat pohjautumaan suurelta osin YSA:an, eli yleiseen asiasanastoon, jota kirjastoalalla käytetään. Tulee samalla oman kirjoitusharrastuksen lomassa harjoiteltua tätäkin työhöni kuuluvaa osa-aluetta ja mielestäni myös nykyisessä kiihtyvään tahtiin teknologisoituvassa maailmassa Science Fiction on kirjastotyöntekijälle muutenkin varsin luonteva aihepiiri kirjoittaa. Luettelointi ja 3D-tulostaminen se vasta scifiä onkin! Olkoon tämä ensimmäinen merkintä nyt sitten vaikka tässä. Kirjoista, sarjakuvista, musiikista ja elokuvista on tieteisfiktiomurahtelut tehty!
