Batman-päiväkirja 13.4. - 18.4.2015

13.4.2015

Tänään luin pitkästä aikaa käsikirjoittaja Alan Mooren ja kuvittaja Brian Bollandin vuonna 1988 tehtaileman Batman: The Killing Joke -tarinan, ja totesin, että se on edelleenkin yhtä aikaa kestävä ja validi kuin jo silloin kun luin sen ensimmäistä kertaa. Tulen epäilemättä kahlaamaan tarinan lävitse vielä monta kertaa.   

Alan Moore oli tässä vaiheessa jo rutinoitunut ja asemansa vakiinnuttanut tekijä, jonka jokaista liikettä seurattiin suurella mielenkiinnolla. Mooren kynästä syntyi tarinoita, jotka vaikuttivat lähtemättömästi supersankarisarjakuvien kehityskulkuun. Tästä johtuen minusta oli huvittavaa aikoinaan oppia, että Moore itse ei anna The Killing Joke – tarinalle suurtakaan arvoa. Se ei Mooren mukaan kerro paljoakaan ihmisyydestä, ainakaan mitään mielenkiintoista, ja tämän vuoksi tarinan olemassaolo on Mooren mielestä huterasti perusteltu.

On erittäin luonteenomaista Alan Moorelta väheksyä jotain sellaista osaa tuotannostaan, joka on saavuttanut suuren massasuosion. Moore kykenisi kirjoittamaan varmaan unissaankin merkittävämpää supersankarointia kuin valtaosa alan tekijöistä. Tässä varmasti piileekin yksi osatekijä, miksi Moorelta ei ole pahemmin 80-luvun jälkeen puhdasoppista supersankarisarjakuvaa nähty, joitain 90-luvun rahan vuoksi tehtyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. En pidä kaukaa haettuna, että The Killing Joke on Moorelle jopa jonkinlainen joutsenlaulu supersankarisarjakuvan suhteen. Loppujen lopuksi supersankarit tarjoavat kunnianhimoisille käsikirjoittajille hyvin vähän mahdollisuuksia, ja asiaan liittyy vielä sekin, että kustantamot varjelevat äärimmäisen tarkasti hahmokonseptejaan.

Alan Moore on minulle oikein mieleinen puheenaihe. Hänen kirjoittamansa sarjakuvat, mutta myös proosallisemmat tekstit, ovat merkinneet minulle huomattavan paljon. Voisi kuitenkin olla asianmukaista kirjoittaa pari sanaa myös ko. tarinan tematiikastakin. The Killing Joken asemasta osana Batman-kaanonia on kiistelty sen julkaisemisesta lähtien. Varmaa on vain se, että Mooren tarinassa esittämät tapahtumat ja ideat ovat vaikuttaneet suuresti paitsi Batman-sarjakuvien myöhempiin käänteisiin, myös viime vuosien yhteen suurimmista kassamagneeteista Hollywoodissa. Tällä tarkoitan ohjaaja Christopher Nolanin elokuvaa The Dark Knight vuodelta 2008. Elokuvan kuvausten jälkeen traagisesti menehtynyt näyttelijä Heath Ledger pohjasi suuren osan rakentamastaan Jokerista nimenomaan The Killing Joke tarinassa esiintyvän viiripään pohjalta.

Ei ole Kainia ilman Abelia eikä Jumalaa ilman pimeyden ruhtinasta, saati sitten Teräsmiestä ilman Lex Luthoria. Batmanin viholliskaartissa on jos jonkinlaista psykoottista vipeltäjää, mutta tunnetuin kaikista on Jokeri, mielipuolinen rikollisklovni, jota ei tunnu säätelevän perinteiset pahisten motiivit, kuten raha tai maailmanvalta. Jokeri aiheuttaa Batmanille ja yhteiskunnalle harmia omista sekavista, irrationaalisista ja mielipuolisista lähtökohdistaan ainoastaan koska haluaa ja voi. The Killing Joken voi halutessaan nähdä eräänlaisena viimeisenä temaattisena välien ja arvomaailmoiden selvittelynä Batmanin ja Jokerin välillä. Aivan muutama vuosi sitten on herännyt myös tulkintoja, että varsinkin tarinan loppupuolen kuvakerronnan huomioon ottaen on jopa mahdollista, että Batman lopulta ylittää oman moraalikoodistonsa rajat ja tappaa Jokerin. Suoraan tätä ei näytetä, mutta mitäpä Moore suoraan koskaan näyttäisikään. Siksi varmaan kyseessä onkin yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista kirjoittajista sarjakuvien saralla. Bollandin kuvitus toimii Mooren käsikirjoituksen kanssa saumattomasti, vaikka pakko onkin myöntää, että Bolland ei lukeudu ihan omiin kärkipään kuvittajasuosikkeihini. Ajaapahan kuitenkin asiansa.

14.4.2015

Tänään oli Batmanin suhteen vuorossa ns. räikeän kontrastin päivä. Luin Frank Millerin The First Year (1988) -nimisen minisarjan sekä katselin yhden varhaisimmista Batman-filmatisoinneista vuodelta 1966.

Aika moni ikäluokka ennen minua, mutta tuskin enää minun jälkeeni, on saanut ensikosketuksensa Batmaniin Adam Westin ja Burt Wardin tähdittämän 60-luvun tv-sarjan siivittämänä. Niin myös minä. Muistan jo varhaisesta lapsuudesta, kun ko. sarja pyöri uusintana televisiossa ties monettako kertaa, ja eriskummalliset bat-varusteet ja animoidut efektit kuten ”KPOW!”, ”SPLASH!” ja ”WHOOSH!” elävöittivät tarinan kulkua. Batmanin ja Robinin dialogi eteni aivan omalla nokkelalla painollaan, ja ”To the Batcave!” ja ”Holy Macaroni!” huudahdukset lienevät ensimmäisten oppimieni englanninkielisten fraasien joukossa.

Avainsana on camp. Kevyt tunnelma, nokkelaa sanailua ja tapahtumia, täydellisen yliampuvia varusteita sekä luonnollisesti ilkeitä pahiksia, joita kuitenkin luonnehti paremmin sana symppis kuin pahis. Tulen aina todella hyvälle tuulelle Cesar Romeron jokerikäkätyksestä sekä vain vaivoin valkoisen maalin alla peitetyistä viiksistä ja Julie Newmarin ”PURRRRR-fect!” –kehräys on yksi viehättävimpiä asioita, joihin olen ennen 80-lukua valmistuneissa televisiosarjoissa ylipäätään törmännyt. Tässä nimenomaisessa tv-sarjan promoksi tarkoitetussa elokuvassa panokset ovatkin korkealla, koska käy ilmi, että Jokeri, Arvuuttaja sekä Pingviini ovat yhdistäneet voimansa kieron suunnitelman toteuttamiseksi eikä Kissanainenkaan mau’u kovinkaan kaukana. Elokuvassa Kissanaista ei muuten näyttele Julie Newmar, vaan Lee Meriwether. Oma camp-estetiikkansa tässäkin selittämättömyydessä, jota en jaksa yhden vaivaisen päiväkirjan vuoksi selvittää. Juoni on täydellisen järjetön, ja juuri siksi ylenpalttisen viihdyttävä. Vähän vaan ihmetyttää, että mitä elokuvantekijöillä on ollut pyöriäisiä ja haikaloja vastaan. Kummankin kalalajin edustajia kohdellaan nimittäin melkoisen rankoilla tavoilla. Ei tämä enää nykyisin menisi läpi. PETA:lla voisi olla sanansa sanottavanaan.

Aivan toisenlaista tulkintaa Batmanista edustaa puolestaan Frank Millerin ja David Mazzucchellin kynäilemä The First Year. Pitkälle 80-luvulle asti Batman tunnettiin lähinnä edellä kuvatun kaltaisena aavistuksen verran kaljamahaisena hassuttelijana, jonka luonteen ja taustan synkemmät piirteet eivät oikeastaan olleet vielä vakiintuneet osaksi bat-mytologiaa, vaikka olemassa olivatkin. Vuonna 1986 Frank Miller muutti tämän kertarysäyksellä ja teki Batmanista psykologisesti uskottavan traumakimpun. Tähän on oikeastaan pieni pakko palata tämänkin päiviksen yhteydessä, mutta ei mennä siihen vielä. Mennään sen sijaan ajassa kaksi vuotta eteenpäin vuoteen 1988.

The First Year ei sisällä yhtäkään superroistoa, vaan on enemmänkin kertomus kahden miehen, Bruce Waynen ja James Gordonin, alkutaipaleesta sillä tiellä, joka määritti heidän loppuelämänsä. Käsikirjoittajana vielä vedossa ollut Miller korostaa tätä kirjoittaen kerronnan Bruce Waynen ja James Gordonin sisäisiksi monologeiksi. Tarina on yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi kuin kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt myllerrys, mutta ei oikeastaan yhtään huonompi, ainoastaan toteutustavaltaan erilainen. Bruce Wayne palaa Gothamiin oltuaan pitkään teillä tietymättömillä eli valmistautumassa tulevaan uraansa viittaritarina. Tähänhän hänet on syössyt vanhempiensa väkivaltainen kuolema pikkurikollisen ampumista luodeista. Samaan aikaan James Gordon aloittelee poliisin uraansa Gotham Cityssä. Uusi työpaikka, perheenlisäystä tulossa ja asiat periaatteessa kohdallaan, ollaan jonkin uuden äärellä. Paha vaan, että Gotham näyttää todelliset kasvonsa hyvin nopeasti. Korruptio ja rikollisuus rehottavat kaikkialla. Poliisi on ostettavissa, eletään täydellisessä nihilismin tilassa, jossa loppujen lopuksi rikollispomot sanelevat yhteiskuntajärjestyksen. Asioiden on muututtava. Ja ne muuttuvat, mikäli se riippuu Bruce-boy’sta ja Jimbosta! Kukaan ei kuitenkaan säily tahriutumattomana. Näyttämönä ja melkein jopa eräänlaisena itsenäisenä olemuksena ilmenevä Gotham vaatii lunnaansa.

Pidän tätä tarinaa todella korkeassa arvossa. Mazzucchellin minimalistinen ja pelkistetty piirrosjälki saattaa ärsyttää jotakuta mutta ei minua vaan. Jälki on tasalaatuista ja yhdistettynä Millerin käsikirjoitukseen kerronta toimii saumattomasti. Tämä on minun kirjoissani kaikkien aikojen kolmanneksi paras Batman-tarina. Vuonna 2011 DC Comics työsti tarinasta animaatioelokuvan, joka oli minulle todella ärsyttävä kokemus. Pidän merkillisenä, että jo kerran kerrotuilla tarinoilla tahkotaan rahaa. Tämä koskee DC Comicsin ja kilpailijansa Marvelin toimintaa laajemminkin. Viihteen pyörien täytyy pyöriä, mutta minun ei tarvitse sitä sulattaa. Jaksan vaahdota tästä, koska sarjakuvat ovat olleet itselleni niin merkittävä tarinankerronnan muoto.

15.4.2015

Tämä keskiviikkopäivä osoittautui bat-päiväkirjani osumatarkkuudeltaan heikoimmaksi batarangiksi. En lukenut tai katsellut mitään Batmaniin liittyvää. Tai ehkä sittenkin jotain. Vierailin nimittäin sarjakuvia vaihdonvälinettä vastaan kuluttajille tarjoavassa liikkeessä, ja syvennyin mielenkiinnolla albumiksi koottujen tarinoiden The Long Halloween ja Hush hintoihin. Hinnat paukkuivat 25 ja 28 dollarissa. Jätin nämä pehmeäkantiset (kovakantiset ovat luonnollisesti lähtökohtaisesti kalliimpia, ihan syystäkin) albumit suosiolla hyllyyn, ja jäin ihmettelemään, että miten tällaisella massatuotteella voi olla tällainen hinta. Kumpikin tarina on nimittäin suurin piirtein kymmenen vuotta vanha. Luulisi DC Comicsin jo lypsäneen rahat moneen otteeseen pois. Vaan eihän se ole hullu joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Viihteen pyörät jatkavat pyörimistään mutta onneksi kirjastot ovat olemassa.

16.4.2015

Tänään se tapahtui. Tänään oli sen aika. Luin vuosien jälkeen hyllyssä uskollisesti odottaneen kaikkien aikojen parhaan Batman-tarinan, 4-osaisen The Dark Knight Returnsin, nörttien kesken DK1.

Vuosi oli 1986 ja lapsellisena ohimenevänä hömpötyksensä pidetyn tarinankerronnan muodon piirissä alkoi tapahtua kummia. Ilmestyi Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmen. Ilmestyi Art Spiegelmanin Maus ja ilmestyi tämä Frank Millerin kenties väkevin voimannäyttö käsikirjoittajana. DK1 ja Watchmen psykologisoivat ja lisäsivät kertaheitolla sarjakuvien uskottavuutta. Valtavirtaan alkoi pikkuhiljaa seilata sellainen diskurssi, että sarjakuvat voisivat olla vakavasti otettava ja aikuisille suunnattuja teemoja sisältävä kerronnanmuoto, kenties jopa KIRJALLISUUTTA. Oma hauska kuriositeettinsa on, että DK1 oli yhdessä Watchmenin kanssa inspiroimassa tekstaajien ja oikeastaan kaikenkarvaisten muidenkin graafikoiden inhoamaa Comic Sans fonttia. Yksin Miller ei toki tätä sarjakuvataiteen merkkipaalua pystyttänyt, vaan hänellä oli apunaan tussaaja Klaus Janson sekä värittäjä ja Millerin tuleva ex-vaimo Lynn Varley. Myöhemmin Millerin ura otti mitä kummallisimpia suuntia, ja entinen käsikirjoittajasuuruus taantui pelkäksi fasismilla ja misogynialla mässäileväksi varjoksi entisestään. Minulle tämä on yksi suurimpia ja traagisimpia käänteitä supersankarisarjakuvien historiassa. Miller on loihtinut todella monta kaikkien aikojen suosikkeihini lukeutuvaa teosta.

Batman on ollut poissa kymmenen vuotta, ja Gotham Citystä on tullut painajaismainen paheiden pesäke. Sadistinen mutanttikopla ynnä muu antisosiaalinen aines pitävät Gothamia otteessaan. Väkivalta piilee kaikkialla eikä kukaan ole turvassa. On muuten hämmästyttävää, miten vähäeleisesti Miller on onnistunut luomaan mutanttijengin johtajasta täydellisen iljettävän paskiaisen. Eräänä iltana iltadrinksujen jälkeen lepakkohenki valtaa Bruce Waynen jälleen, ja komepäk on tosiasia. Harvey Dentin kolikko flippaa ja Jokeri herää katatonisesta tilastaan Arkhamin mielisairaalassa. Batman on paluunsa jälkeen armottomampi ja tylympi kuin koskaan aiemmin, mutta myös vanhempi ja sydänvikaisempi. Tämä ei menoa ja meininkiä kuitenkaan estä, koska jos jokin on koskaan ollut Batmania määrittävä piirre, niin järkähtämätön tahto kulkea omia polkujaan oman moraalikoodistonsa ajamana. Määreet kuten ”maailman paras etsivä” ja ”yön ritari” tulevat vasta tämän jälkeen. Batmanin tapa käsitellä vanhempiensa kuolemasta aiheutunutta traumaa on loppujen lopuksi merkittävämpi eksistentiaalinen tekijä kuin rikollisuutta vastaan taisteleminen. Batmanin, jonka julkisivuna Bruce Wayne enää on olemassa, jokainen isku, potku ja kylkiluiden rusauttaminen on kohdistettu sitä rikollista vastaan, joka pikkurahan toivossa ryösti ja surmasi Thomas ja Martha Waynen. Iskä ja äiskä meni pois. Pikku-Brucen on mahdotonta enää koskaan saavuttaa onnellisuutta, joten ei jäänyt muuta kuin kosto.

Mukana tapahtumissa vipeltävät myös uusi Robin (13-vuotias tyttö nimeltä Carrie Kelley, joka toimii jonkinlaisena kadonneen viattomuuden heijastinpintana armottomalle seniori Batmanille) sekä Metropolisin oma urho, itse ei enempää eikä vähempää kuin Teräsmies! Alusta asti on selvää, että Batmanin paluu ei rajoitu pelkästään psykopaatteja ja vanhoja arkkivihollisia vastaan taistelemiseen, vaan heijastelee myös kylmän sodan tunnelmia. USA:n ja Neuvostoliiton välinen kalisteleminen eskaloituu saarella nimeltä Corto Maltese, ja ydinsodan uhka täyttää maailman kauhulla. USA:n hallitus ei katsele Batmanin oman käden oikeutta hyvällä (syynä tähän on Batmanin liiallinen tehokkuus rikosten torjumisessa ja Gothamin romahtaneet rikostilastot. Tämä saattaa hallituksen naurunalaiseksi), vaan hälyttää Metropolisin partiopojan puhumaan lepakkoukolle järkeä. Lienee turha arvuutella, että kuunteleeko Batman. Eipä vissiin niin.

DK1 on huikea tarina ja hämmentävän ajankohtainen sisältämiensä suurvalta-asetelmien vuoksi. Kaikkien tulisi lukea se, muuta en siitä osaa sanoa. Kekseliäitä tapoja kertoa tarina, mediakritiikkiä, Batmanin toimintatapojen kyseenalaistamista, rikoksia & korruptiota, esimerkillä inspiroimista, oman tien kulkemista, hienoja kuvakulmia, hienoja supersankariposeerauksia, tematiikka edellä meneminen (varsinainen juoni on itse asiassa melkeinpä sivuseikka) sekä lähtemättömän vaikutuksen tekeminen sarjakuviin tarinankerronnan muotona, kaikkien aikojen paras Batman-tarina. Enkä koe olevani mielipiteeni kanssa tällä kertaa täysin yksin.

17.4.2015

Tänään jatkui eräs traditioksi muodostunut omituinen ilmiö. Yritin katsoa vuonna 2008 ilmestynyttä, kuuden pienoistarinan muodostamaa DVD:tä nimeltä Batman: Gotham Knight, mutta nukahdin kesken kaiken. Näin tapahtui myös silloin, kun ensimmäisen kerran tätä animaatiota katselin. En siis ole vieläkään nähnyt jokaista tarinaa kokonaisuudessaan, joskaan kyse ei ole siitä, että tarinat olisivat huonoja, päinvastoin. Kyseessä on mielestäni melkeinpä parasta animoitua Batmania, mitä koskaan on tehty. Toiset projektit vaan osoittautuvat toisia hankalammiksi toteuttaa. Tarvotaan ikään kuin syklissä, ja samat asiat toistuvat kunnes ne on selätetty. Jonain päivänä vielä katson tämän DVD:n kokonaisuudessaan ja täysin virkeänä!

Erilaisia Batman-animaatioita on tehty valtava määrä. Yksi tämän pikkuhiljaa loppuaan lähenevän päiväkirjan ideoita on, että kaivan kaikki faktat omasta päästäni. Tämän vuoksi en saa esimerkiksi lueteltua ulkoa kaikkia mahdollisia sarjoja, joissa Batman on esiintynyt, mutta kyllä niitä lähemmäs kymmenen on vuosikymmenten varrella tullut, kenties jopa enemmän. Arvostetulla animaattorilla nimeltä Bruce Timm on useimmiten hyppysensä pelissä 90-luvun sarjasta alkaen. Tähän päälle tulevat tietysti sitten vielä sarjojen yhteyteen tehdyt elokuvat, sarjakuvatarinoiden animaatioversiot (kuten aiemmassa merkinnässä käsitelty The First Year) ja omat itsenäiset tarinansa. Jo pelkästään yksi hahmo voi rönsyillä loputtomiin, ja tämän jäsentäminen olikin yksi pörröisen ja tupsunurkkaisen pinkinvärisen bat-päivikseni idea.

Tästä päivästä muodostui siis toinen osumatarkkuudeltaan heikohko batarangi…. tota joo. Huomenna eli seuraavassa paragrafissa vielä tuloillaan yksi tai kaksi metkua. Tai ei yhtään tai enemmän. Koskaan ei voi tietää, kun kyseessä on GODDAMN BLOGMAN!

18.4.2015

I’M THE GODDAMN BLOGMAN! Enpä sitten lukenut tai katsellut mitään Batmaniin liittyvää tänään, ja tämän on tarkoitus olla päiväkirjani viimeinen merkintä. Siksi päätinkin kirjata sellaisia bat-manifestaatioita, joista en ehtinyt tai viitsinyt kirjoittaa. Siinä voi olla idut ja siemenet johonkin tulevaan tai sitten ei.

Grant Morrisonin yliarvostetut tarinat. Vampyyritrilogia. Jeph Loeb & Tim Sale. Arkham Asylum –pelit. Frank Millerin 2000-luvun toilailut. Burtonin Batman. Schumacherin Batman. Nolanin Batman. Black & White. Aliarvostettu pahisprofessori Hugo Strange. Whatever Happened to the Caped Crusader. Denny O’Neil & Neal Adams. Teris/bättis-dynamiikka. Kissis/bättis-dynamiikka. Batman ja muiden kustantamoiden sankarit.

Tähän päättyy bät-päivis tää. Kiva jos luit sen!

Aktivoituminen ja itsereflektio

Blogi on viettänyt hiljaiseloa jo ennen kuin pääsi kunnolla edes vauhtiin. Syitä tähän on kaiketi useita. Kiinnostuksen puute. Pitkittynyt poskiontelotulehdus. Laiskuus. Liiallinen vapaus. Kirjoitusrutiinin tuhoutuminen. Apatia. Oma tahti. Kokemattomuus blogin pidossa. Suuruudenhullut ideat. Liikaa ideoita. Liian vähän ideoita.

Oikein kun haluan selitellä ja perustella, käytän syynä myös sitä, että temperamenttini on villinä ja vapaana vaelteleva. Kaiken täytyy olla koko ajan läsnä. Alunperin pidin hyvänä ideana rajata blogin aihepiirin väkisin science fictioniin, ja blogata aina silloin kun luen, katson tai kuuntelen jotain siihen liittyvää. Tämä osoittautui kuitenkin väkisinrajaamiseksi, satunnaisiksi roiskauksiksi. Homma ei toiminut, blogaamisessa ei ollut minkäänlaista säännöllisyyttä ja siitähän seuraa se, että maailmassa kirjoittamistaan odottavat hienot asiat jäävät kirjoittamatta ja aika kuluu turhiin asioihin. Kuten esimerkiksi elämiseen. 

Populaarikulttuurin harrastaminen on ainakin minulle kokonaisvaltainen asia. Minun olisi pitänyt jo musiikillisten kuuntelutottumusteni perusteella ymmärtää se, että en yksinkertaisesti kykene rajaamaan yhtään mitään genreihin tai tiukkoihin formaatteihin. Jonkin asian kokemisen ja siitä kirjoittamisen täytyy lähteä hetkeen sidotusta vaikuttumisesta. On yksinkertaisesti mahdotonta, että kontekstina voisi olla aina ja koko ajan science fiction.

Päätin vapauttaa itseni mutta keksiä itseni uudelleen, samalla itseni säilyttäen. Muutin blogin nimeä. Muutos oli kosmeettinen mutta onnistuin karistamaan pelkän kosmisen. Laserin surahtelua ja popkulttuurimurahtelua valikoitui blogin uudeksi otsikoksi. Se säilyttää alkuperäisen ideakehyksen mutta poistaa pelkän science fiction -konseptin, ja mahdollistaa mistä tahansa kirjoittamisen. 

Olen nero!

Muut asiat säilytän ennallaan, ja jatkan mahdollisesti ikuiseksi osoittautuvaa vaellustani kohti sujuvaa blogaamista. Onneksi tiedän osaavani revitellä leukojani.