50 sarjakuvahahmoa: #6 Hulk

John Romita Jr. on erinomainen amerikkalainen supersankarikuvittaja. Tämä akronyymillä ”JRJR” – jota muotoa käytän jatkossa – tunnettu kuvittaja muodostui suureksi suosikikseni jo nuorena poikana. JRJR:n tyyli on äärimmäisen helposti lähestyttävä mutta mukaansatempaava kaikessa hallitussa yliampuvuudessaan. Lopullisesti JRJR:n tyylin kruunaa tussaaja Klaus Janson. Näiden kahden herran yhteistyössä on jotain aivan uskomattoman hienoa, joten siedän heiltä jopa sellaiset yhteistyöt kuten käsikirjoittaja Brian Michael Bendisin kanssa toteutettu The Avengers -jatkumo tai tämä Greg Pakin ”käsikirjoittama” minisarja World War Hulk. Katselin tänään (2.1.2017) Goodreads-tilillä tähteyttämiäni sarjakuvia, ja olin muutama vuosi sitten antanut Pakin kirjoittamalle X-Men -tarinalle yhden tähden asteikolla nollasta viiteen. Tämä yksittäisotos goodreads-statistiikastani siis puhukoon puolestaan.

The Incredible Hulk, suomalaisittain USKOMATON HULK, saakoon avata kirjoitussarjani supersankari-segmentin. Olen tarkoituksella toistaiseksi vältellyt supersankareita, koska kirjoittaminen niistä kävisi hyvin nopeasti tylsäksi. Nämä juutalaisten holokaustin jälkihöyryissä kehittelemät selluloosalle (t)ulostetut voimafantasiat ovat hahmoina loppujen lopuksi aika mustavalkoisia, eivätkä tarjoa suuria ristiriitoja, joiden kautta aukeaisi mielenkiintoista draamaa. Kaiken pohjalla on aina se, että miehet ja naiset sukkahousuissaan vetäisevät kuukauden pahista turpaan ja pelastavat maailman. Macbeth ja J.R Ewing ovat tällöin melkoisen kaukaisia pahuuden ruumiillistumia. 

Hulk on vihreä voimanpesä, joka enemmän suuttuessaan muuttuu vahvemmaksi ja vahvemmaksi, aina suuttumuksen asteen mukaan. Hulk on siis eräänlainen sisälle padotun raivon goljattimainen manifestaatio. Itse kullekin meistä on hyvä toisinaan tiedostaa ja purkaa patoutumansa, joten Hulk näyttää tässä suhteessa esimerkkiä meille reaalimaailman heikoille surkimuksille. Minua on kyllä aina hieman myös vaivannut se, että kuinka selkeä Dr. Jekyll ja Mr. Hyde -pastissi The Incredible Hulk on. Normaalitilassaan Hulk on nerokas tiedemies tohtori Bruce Banner, joka pelastaessaan Rick Jones -nimisen ajattelemattoman nuorukaisen altistuu gammasäteille. Yksinkertainen mutta lähtökohtaisesti lempeä vihreä voimanpesä on täten vapautettu ja HULK LYÖ, jos tyhmät ihmiset tulevat häiritsemään! Hulk on kuin jättiläismäinen tunteitaan käsittelemään opetteleva pikkupoika hiekkalaatikolla. Ihan kelpo hahmo, jos osaa orientoitua supersankarisarjakuvien lähtökohtaiseen pölhöyteen eikä kelaile liikoja filosofioita.

Tässä World War Hulk -minisarjassa hulkkonen palaa maapallolle kostamaan epäreilun kohtelunsa. Supersankarit Tohtori Outo, Reed Richards, Rautamies ja Musta Salama ovat aiemmin tulleet siihen johtopäätökseen, että Hulk on vuosia jatkuneen remeltämisensä vuoksi liian vaarallinen veijari dallailemaan maapallolla. Niinpä ko. sankarit muiluttavat Hulkin, ja ampuvat hänet sukkulalla veenukseen tai itseasiassa varmaan vieläkin kauemmas. Hulk joutuu uudella vieraalla planeetalla raivaamaan tiensä arvostetuksi yhteiskunnan jäseneksi aloittamalla pohjalta eli taistelemalla avaruuden örrimörriäisiä vastaan epäilyttävästi antiikin Rooman Colosseumia muistuttavalla stadionilla. Lopulta Hulkista tulee jonkinlainen hallitsija, ja hän löytää rakkauden. Mutta sitten tulee pommi, jonka nuo kirotut supersankarit lähettivät ihan vain kiusallaan, jotta pääsisivät lempeästä hirviöstämme lopullisesti eroon. Vai lähettivätkö sittenkään?

Edellä mainitut ovat siis tapahtumia ennen albumin varsinaista tarinaa, jossa ei itseasiassa minkäänlaista tarinaa edes ole, tai ainakin sellaisen löytäminen on äärimmäisen vaivalloista. Koko albumi nimittäin on voittopuolisesti silkkaa rymistelyä, räjähtelyä ja turpaan vetoa. Hulk nöyryyttää vuoronperään jokaista syylliseksi katsomaansa henkilöä, ja perustaa lopulta valtaistuimen keskelle Manhattania. Siellä sitten hulkkonen pistää sankarit taistelemaan avaruuden läpi rahtaamiaan örrimörriäisiä vastaan, kunnes paljastuu, että asiat eivät ole aivan sitä, miltä näyttävät. Keisari laitetaan myös kääntämään peukaloaan. Melkoisen aivotonta touhua siis, mutta sopivina annoksina ja hyvin kuvitettuna kuitenkin yllättävän viihdyttävää. Kyllä tällaisia albumeja kokoelmassa yksi tai kaksi voi olla. Sarjakuvathan ovat ennen kaikkea visuaalinen tarinankerronnan muoto, vaikka se tarina sitten jäisikin kollaasiksi kauniisti kuvitettuja kuvajatkumoja.

50 sarjakuvahahmoa: #5 Masi

Saattaa olla, että tästä kirjoituksesta tulee sarjani lyhyin osa. Minulla ei ole Masi-sarjakuvasta paljoakaan sanottavaa, mutta halusin nyt kuitenkin sisällyttää sen mukaan, koska Karvisen tapaan luin sitä ensimmäistä kertaa jo kohtalaisen nuorella iällä. Masikin on siis omalta osaltaan ollut vaikuttamassa lukutaitoni kehittymiseen, ja ehkä sellaiset teokset nyt muutamia arvottavia sanoja ansaitsevat.

Masin huumori syntyy valtaosin siitä, että kaiffari on armeijassa velttoilemassa, ja kovaääninen ja reippaasti ylipainoinen kersantti Ärjylä sitten kyykyttää sankariamme kuin paraskin vittumainen kapiainen. Yksinkertaisempaa tolloideaa saa kyllä hakemalla hakea, eikä vuodesta 1950 asti lukijoita ”ilahduttanut” inttisarjis jaksa naurattaa ihan kauheasti isänmaalliset velvollisuutensa sivarissa suorittanutta runopoikaa. Masin idean yksinkertaisuudelle muuten löytynee lähin verrokki kotimaisesta Pieraisevasta muulista, joka takoo miljardeja ja taas miljardeja suomalaisilla sarjakuvamarkkinoilla. Eiku.

On Masissa muitakin hahmoja. Isäntäänsä Ärjylää erehdyttävästi muistuttava Otto-koira, idioottimainen alokas Hönö, spadena spedeilevä läskikokki Lotina, virkaintoinen vänrikki Nappula sekä neiti Söpöä impotenssin partaalla kuolaava kiimainen kenraali Kaluuna. Sit on joitain muitakin mutten muista ja jaksa välittää. Tykit laukee ja magnumit ovat aina valmiina!

Huono sarjakuva, jonka meriitit piilevät lähinnä siinä, että se on viimeinen itsensä keltaisen lehdistön luojan William Randolph Hearstin painoon hyväksymä yhä edelleen ilmestyvä strippisarjakuva. Ai niin, tekijä on Mort Walker, joka elää vissiin vieläkin, ja tämän käytössä kulahtaneen minialpuumin strippailut on jostain 70-luvulta. En taida saada enempää tekstiä aikaiseksi, joten tyytynen siis vain polttamaan tämän turhakkeen sipoolaisen saunan kiukaan pesässä.

50 sarjakuvahahmoa: #4 Karvinen

Karvisella on kissanpäivät joka päivä. Mikäs sen mukavampaa kuin viettää aikansa mouruamalla aidan päällä, juomalla vahvaa kahvia, pakoilemalla maanantaita, potkimalla isäntä Eskon toista lemmikkiä Osku-koiraa alas pöydältä, katselemalla laatuviihdettä telkkarista, ärsyttämällä naapurin koiraa, kiusaamalla Arlenea tämän etuhampaiden välissä olevasta raosta, vahtaamalla pikkulintusia ulkona olevassa juoma-astiassa, pakoilemalla Eskon pakkomielteistä tarvetta viedä kissaansa ihastuttavan eläinlääkärin luo tarpeettoman usein rutiinitarkastuksiin sekä, niin, nukkumalla ja ahmimalla erinäisiä ruoka-annoksia, varsinkin lasagnea. Mutta muistakaakin: ei anjovista pizzaan!

Olen lukenut Karvinen-sarjakuvaa jo silloin, kun en varsinaisesti vielä edes lukenut sarjakuvia systemaattisesti harrastuksena. Karvinen on yksi ensimmäisiä sarjiksia, jotka tutustuttivat minut strippimuotoiseen kerrontaan, joka itseasiassa opetti omalta osaltaan minua lukemaan. Muistan kantaneeni kirjastosta kassikaupalla Karvisia lukuinnostukseni ensimmäisinä vuosina, joten nostalgia-arvot ovat siis taivaissa. Käsittääkseni monet sarjakuvaharrastajat hieman aliarvostavat tätä Jim Davisin vuonna 1978 luomaa laiskaa ja ruoalle persoa oranssia kissahahmoa. Saattaa olla, että suorastaan inhoavat, pitävät jo vuosikymmeniä jatkunutta sarjaa loppuun kaluttuna ja itseään toistavana. Osittain olen heidän kanssaan samaa mieltä, mutta niin vain lämpimät nostalgia-aallot kulkivat pitkästä aikaa lukiessani sydänläppäni lävitse, ja huomasin hörähteleväni useampaankin otteeseen jollekin sinänsä typerälle puujalkavitsille. Lapsuuden taika oli säilynyt huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi Disneyn tuotosten tapauksessa.

Tämä Paksu-Karvinen oli hauska formaatti. Yhdessä niteessä oli koottuna kolme eri kirjasta, joten luettavaa on yhden minialbumin sijaan kolme minialbumia. Kerrassaan houkuttelevaa! Kolme yhden hinnalla! Ja kuinka hienovaraisesti kustannusyhtiö Otava onkaan sitonut formaatin sankarimme kaikkein määrittävimpään ominaisuuteen eli paksuuteen/lihavuuteen. Kyllä 90-luvulla vaan osattiin nuo markkinoinnilliset keinot niin, että sekä kustantaja että lukija saattoivat kokea olevansa tyytyväisiä. Paksu-Karvisia siis julkaistiin 90- ja 2000-lukujen taitteessa, ja tämä jälleen kerran antikvariaatista myöhemmällä iällä haalimani Paksu-Karvinen on järjestyksessä kuudes. Se sisältää minialbumit Karvinen pyöristyy silmissä, Karvinen panee läskiksi ja Uuma esiin. En ole koskaan tullut selvittäneeksi, että millä metodeilla näitä kokooma-albumeja on työstetty, ja että ovatko esimerkiksi kokoelmien nimet suoraan käännettyjä, vai onko Otavan julkaisuoikeudet mahdollistaneet oman, ilmeisesti kuitenkin suhteellisen kronologisen julkaisujärjestyksen. Mielenkiintoisia asioita, joita tulee ajatelleeksi vasta aikuisena. Saattaa kuitenkin olla myös niin, että jotain lapsuuden lukukokemuksen uutuuden viehätyksestä ja elämyksellisyydestä on tällöin menetetty, jos asioita liikaa selvittää ja analysoi tällaisista näkökulmista.

Monesti suuren menestyksen saavuttaneista sarjakuvista tehdään myös animaatioita. Suomenkin televisiossa on esitetty Garfield and Friends -sarjaa, ja pikkupoikana muistan sitä useasti televisiosta katselleeni. Täytyy kuitenkin sanoa, että minulle Karvinen on ensisijaisesti sarjakuva, joten animaatio tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna melkoisen tarpeettomalta. Eräs omasta mielestäni hauska mielleyhtymä on kuitenkin se, että Karvisen ääninäyttelijänä vuoteen 2001 asti toimineen Lorenzo Musicin (!) ääni tuo minulle jollain kummallisella tavalla mieleen Kurt Cobainin puheäänen. Sekä Karvinen että Cobain artikuloivat laiskasti samoilla äänenpainoilla, ja äänensävyissäkin on mielestäni paljon samaa. Tämä saattaa olla vain henkilökohtainen tulkinta, mutta tällaiset sinällään irrationaalisilta vaikuttavat mielleyhtymät ovat minulle populaarikulttuurin ydinmehua. On kerrassaan suurta hupia yhdistellä omassa päässään keskenään yllättäviä elementtejä.

Karvisen kaltainen hahmo, tai paremminkin ilmiö, on oivaa käyttövoimaa myös erinäisille parodisille tulkinnoille. Mieleeni tulee äkkiseltään kaksi tällaista: sarjakuvataiteilija Jyrki Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -teoksessa käyttämä päähenkilö nimeltä Bart Karviainen, joka on jonkinlainen kummallinen ristisiitos Karvista ja Bart Simpsonia, sekä jokunen vuosi sitten internetissä ilmestymisensä aloittanut verkkosarjakuva Garfield minus Garfield, jossa stripeistä on retusoitu digitaalisesti kissa Karviset pois. Jäljelle jää vain Eskon monologi, jolloin Eskon repliikit alkavat näyttäytyä melkoisen oudossa, jopa mielenvikaisessa valossa. Näitä strippejä julkaistiin suomeksikin, ja muistan haalineeni kyseisen minialbumin Tampere kuplii -tapahtumasta joitain vuosia sitten. Luin teoksen heti paluumatkalla junassa ja totesin, että vaikka idea oli minusta hauska, niin vitsi myöskin kulahti suhteellisen nopeasti. Säilytin teosta ennätyksellisen lyhyen ajan, ja kannoin sen antikvariaattiin kun ostotapahtumasta oli kulunut vain vajaa viikko. Sarjakuvatapahtumien ja samanhenkisten ihmisten keskellä ei aina muista esimerkiksi kirjastojen olemassaoloa.