50 sarjakuvahahmoa: #3 Vampirella

Kovaotteisten klassikkodekkareiden ja naamioon sonnustautuvien Ankkalinnan asukkien jälkeen on tullut aika pureutua viettelevien ja verellä läträävien vampyyreiden maailmaan. Vampirella on näyttävän näköinen naisvampyyri, joka kuitenkin vaikuttaisi ainakin useimmiten olevan hyvien puolella. Vampirellalla on kaikki perinteiset vampyyrin voimat ja ominaisuudet, mutta poikkeuksellista on se, että valkosipulipizza ja päivänvalo kelpaavat tälle veret seisauttavalle femme fatalelle. Vampirella ei myöskään hyökkää ihmisten kimppuun paitsi puolustautuakseen, joten jokainen saa itse kuvitella, että mistä Vampirella nektariininsa hankkii. Minulla on joitain valistuneita arvauksia, mutta ei mennä nyt niihin.

Hoidetaan heti aluksi se ilmeisin näkökulma pois päivänjärjestyksestä, koska kavahtavathan vampyyritkin auringonvaloa: Kyllä. Vampirella hahmona ei kestä kriittisen feministisen lukijan armotonta läpivalaisua ja kyllä, kyseessä on vähäpukeinen ja tarpeettomankin seksualisoitu fanipoikien märkä päiväuni. Yön olento, märkä päiväuni, get it? Kysyn kuitenkin: mites sitten ujojen sosiaalisesti rajoittuneiden ja mahdollisesti hieman ylipainoisten ja henkilökohtaisen hygieniansa kanssa kamppailevien nörttipoikien oikeus haaveilla ja unelmoida?

En tarkalleen muista, että koska kuulin ensimmäisen kerran Vampirellasta. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että sarjakuvia luin vasta tänä vuonna. Hahmon loi yhteistyössä kuvittaja Trina Robbinsin kanssa Forrest J Ackerman -niminen herra. Ackermanin rooli populaarikulttuurin kaanonissa on yksi eriskummallisimpia, mitä minulle tulee mieleen. Mies ei varsinaisesti ollut mikään huippulahjakas käsikirjoittaja tai tarinanikkari, vaan toimi enemmänkin inspiraationa monille sittemmin menestyneille kauhu-, tieteis- ja fantasiakirjailijoille. Ackermanilla oli Famous Monsters of Filmland -niminen aikakausjulkaisu, jossa hän artikkelein ja novellein kartoitti em. genrejen historiaa. Tätä julkaisua sitten pläräilivät mm. sellaiset innokkaat fanipojat kuin Steven Spielberg, Tim Burton ja Stephen King. Loppu onkin sitten historiaa. Täytyy muuten mainita, että itse en juurikaan perusta edellä mainittujen tuotoksista, mutta ei heidän aikaansaamisiaan kiistäkään voi. Ackermanilla oli myös valtava kokoelma populaarikulttuurille ominaisia oheistuotteita, ja hän piti tätä yksityiskokoelmaansa avoimena kelle tahansa, joka osoitti mielenkiintoa sitä kohtaan. Eräänlainen tavarafetisisti siis.

Alan Moore on mestarillinen käsikirjoittaja. Haalin hyllyyni kaikki mahdolliset julkaisut, joita Moorelta vain on saatavissa, pois lukien ehkä 90-luvulla kirjoitetut Spawn-tarinat. En voi sietää Spawnia, enkä varsinkaan luojaansa Todd McFarlanea. Mutta nyt on varmaan syytä palata takaisin varsinaiseen aiheeseen eli Vampirellaan. Todennäköisesti en olisi tullut ostaneeksi tätäkään albumia, ellei se sisältäisi Alan Mooren aivoituksia. Koko albumi lähtee liikkeelle Mooren kirjoittamalla tarinalla, joka on siinä mielessä mielenkiintoinen valinta, että ei edes sisällä albumin päätähteä! Tarina on enemmänkin jonkinlainen Bram Stokerin klassikkoromaanin (kyllä te tiedätte!) modernisointi ja vampyyrimyytin nykyaikaistaminen. Jos ajatellaan, että Vampirella lukeutuu vuosisataiseen vampyyritarinoiden perinteeseen, niin tällainen ratkaisu albumissa on itseasiassa aika toimiva. Mooren tarina ja esipuhe johdattelevat tunnelmaan ja vampyyreiden maailmaan. Oman väkevän panoksensa antavat myös suuret suosikkini Mark Texeira ja Alan Davis.

Albumi sisältää siis lukuisten eri käsikirjoittajien ja kuvittajien tarinoita. Kyseessä ovat siis eräänlaiset sarjakuvanovellit, joilla kulloisetkin tekijät pyrkivät tuomaan oman tyylillisen panoksensa ja parhaimmillaan myös näkökulmansa hahmon vuonna 1969 alkaneeseen historiikkiin. Itse tykkään lukea tällaisia kokoelmia, koska monesti varsinkin supersankaritarinat toistavat ikävällä tavalla itseään, eikä Vampirella nyt kauhean kaukana supersankareiden maailmasta ole, vaikka vampyyrista kyse onkin. Tai siis vampirista. Vampirellahan on nimittäin tarkkaan ottaen kotoisin kaukaiselta Drakulon-nimiseltä planeetalta, jolla joet verta mereen virtasivat. Blogautuksen lopuksi käykin siis ilmi, että Vampirella on vampyyrin sijaan seksikäs avaruusolento! Tällaiset hallitut absurditeetit hahmojen luonteissa tekevät populaarikulttuurin harrastamisesta kerrassaan ihanaa! Tämän myötä siis seuraavaan kertaan!

50 sarjakuvahahmoa: #2 Taikaviitta

SanomaPrint 1989
Sivumäärä: 254

Minulla on hieman hankala suhde The Walt Disney Companyn tuotoksiin. Toisaalta olen oppinut lukemaan viettämällä hirvittävän määrän tunteja Aku Ankan taskukirjojen ja erinäisten sunnuntaisarjojen parissa, mutta nykyisin Disney-imperiumin tarjoilema metafyysinen lumemaailma ja ”love and magic conquer all!” -tyyppinen estetiikka lähinnä raivostuttaa. Tarinat ovat toissijaisia, kun sokeria ja siirappia tarjoillaan valtavalla kauhalla. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, että ihmiset kaipaavat unelmia ja mustavalkoisia hyvä vastaan paha -asetelmia. On vaan sääli, että kaiken maailman ankkojen, hanhien, hiirien ja varsinkin pikkuprinsessojen (Lumikki, Pocahontas, Hannah Montana…) ympärillä pyörii sitten monikymmenmiljardinen jättibisnes. Eipä kai siihen ralliin ole kuitenkaan pakko lähteä mukaan, jos ei tahdo. Ahistavaa, kuitenkin…

Taskukirjoissa edelleenkin julkaistavat Aku-tarinat ovat suurimmilta osin eurooppalaista lisenssimateriaalia, ja tämänkin tarinakokonaisuuden alkuteos on nimeltään ”Donald mal ganz anders”. Taikaviitta on kuitenkin käsittääkseni alun perin italialainen luomus, jolle valtava amerikkalaiskorporaatio on antanut siunauksensa, kunhan sitten tulonjaosta sovitaan. Muutenkin taitaa olla niin, että Aku Ankka -sarjakuvat nauttivat Euroopassa suhteessa suurempaa suosiota kuin rapakon takana. Tämä taskukirja oli aikoinaan yksi suurimmista suosikeistani. Taikaviitta hahmona kolahti niin paljon, että olin valmis jopa ostamaan sen muutaman euron hintaan uusiksi kirjamessuilta, vaikka olen jo monta vuotta pitänyt Disneyä henkilökohtaisella boikotti-listallani. Rakkaan Varjoankka-albuminikin vein jokin aika sitten divariin. Varjoankka on kuitenkin vain kehno kopio Taikaviitasta, joka tosin jo itsessään on kehno kopio eurooppalaisista hahmoista kuten italialainen Diabolik tai ranskalainen Fantomas.

Postimies tekee erehdyksen, ja jakaa kirjeen Herra Ankalle Herra Hanhen sijaan. Minulle tämä toimii vähän kuin fiktiivisenä kuvauksena nyky-Suomen postinjaon tilasta. Tästä käynnistyy prosessi, jonka seurauksena huono-onnisesta ja äksyilevästä Aku Ankasta tulee Taikaviitta, yön mystinen kostaja ja tässä vaiheessa vielä lähinnä koppavien sukulaisten kauhu. Aku saa hallintaansa Ankkalinnan laitamilla sijaitsevan Ruususen linnan, ja löytää vuosikymmeniä aiemmin eläneen aatelismiehen salaisen päiväkirjan, jossa on kirjattuna Taikaviitan siihenastiset edesottamukset. Akun mielessä kehkeytyy ajatus; salainen henkilöllisyys tarjoaa oivan keinon maksaa potut pottuina näsäviisaille veljenpojille, orjapiiskurimaiselle ja kitsaalle Roope-sedälle sekä keikarimaiselle pröystäilijälle Hannu-serkulle. Perhe ja suku ovat todellakin se pahin. Liekö Aku katsellut 60-luvun Batman-sarjaa vai mitä, mutta myös luotettava vanha kottero 313 on tuunattava asianmukaisin lisävarustein. Pelle Pelotonta aina tarvitaan kuin puuseppää konsanaan! Osansa Taikaviitan karmeasta kostosta saavat myös Kroisos Pennonen sekä Aku Ankan sitkeät velkojat. Tarinan logiikassa tosin unohtuu sujuvasti se, että Aku syö yli varojensa, ja käy Iines Ankan kanssa hienossa ravintolassa silloin, kun siihen ei olisi suoranaisesti varaa.

Taskukirja, järjestysnumeroltaan 41, sisältää neljä tarinaa sekä muutaman sivun mittaisen esinäytöksen. Ilahduttavaa vielä vuosienkin jälkeen oli se, että tarinat muodostavat selkeän yhtenäisen kaaren. Yleisesti ottaenhan taskareissa on toisiinsa mitenkään liittymättömiä tarinoita, joissa erinäiset Disney-hahmot sitten seikkailevat. Muilta osin täytyy ikäväkseni todeta, että tarinan lumovoima oli menettänyt tehonsa, enkä pystynyt siirtämään em. hankalaa Disney-suhdettani taka-alalle. Myös Disneyn tapa olla ilmoittamatta tarinan tekijöitä alkusivuilla närästää minua. Nämä hahmot mahdollistavat omalta osaltaan sen luokan taloudellisen tuoton, että edes tekijöiden soisi saavan nimensä esille. En tosin tiedä, onko tilanne muuttunut, koska en ole lukenut tai edes jaksanut ajatella Ankkalinnaa pitkään aikaan. Sääli sinänsä, että jotkin lapsuuden kovat jutut eivät kestä aikaa. Lisää katkeruutta ja todella syvää mielipahaa on aiheuttanut se, että nykyisin Disney omistaa myös Star Warsin ja Marvel Comicsin. Lapsuuteni on ilmeisesti ohi. Ehkä tosin kolmekymppisenä on jo sen aikakin. Kyllä se sisäinen koltiainen kuitenkin hengissä säilyy.