Tänään 7.9.2014 minun oli määrä saada haltuuni tähtikarttoja, joissa olisi määriteltynä ohjeistuksia ja aikarajoja. Nuo tähtikartat jäivät kuitenkin kellastumaan jonnekin bittiavaruuden syövereihin, joten olin pakotettu traagisen eksistentialistisen sankarin tavoin jättäytymään itseni varaan. Päätin siis hypätä blogiaikakoneeni kyytiin, ja palata eilisiltaan, jolloin katsoin elokuvan nimeltä Aikakone vuodelta 2002.
Minulle ei ole vielä muotoutunut käytäntöjä, joita käyttäen kirjoittaisin tähän blogiin elokuvista. Toteutan siksi tämän kirjoituksen hallittuna tajunnanvirtana ja annan näppäimistön kuljettaa. Tavallaan tämä käy yksiin science fiction genre cyberpunkin kanssa, jossa hyvin monesti käsitellään kybertodellisuutta. Monesti näissä kybertodellisuuksissa mikä tahansa on mahdollista, ainakin tietyille eliitin jäsenille. Ajatellaanpa esimerkiksi Matrixin Neo-messiasta. Kaveri pystyy ohittamaan matriisin ohjelmoinnin, ja tekemään silkalla inhimillisellä uskolla ja tahdonvoimalla mitä mielii. Tämän enempää Matrixia ei muuten tulla tässä blogissa käsittelemään, koska vihaan sitä.
Mutta takaisin Aikakoneeseen, jonka tunnusmusiikkia Maki Kolehmainen ei luojan kiitos ole säveltänyt. Isketäänpä alkuun teoksen promootiojuliste:
Noinikkäästi. Siinähän ne Samantha Mumba ja Guy Perse, anteeksi, Pearce sitten pasteeraavatkin! Missä lie aikapoimussa uljaasti potentiaalista lipunostajaa tiirailevat!
Seuraavaksi ehkä sitten joitain ajatuksia itse elokuvasta.
Elokuva ilmestyi siis vuonna 2002 ja perustuu löyhästi klassikkokirjailija H.G. Wellsin samannimiseen teokseen vuodelta 1895. Yleissivistyksessäni on tämän kirjan osalta ammottava aukko, joka täytyisi varmaan pikimmiten parsia umpeen. Tämän elokuvahirvityksen jälkeen, jonka on ohjannut Wellsin jälkeläinen Simon Wells, se on nimittäin enemmän kuin paikallaan.
Nuhjuisella tohtori Alexander Hartdegenillä käy paska flaksi. Tai flaksia kyllä olisi naisrintamalla, mutta ryövärinketale menee ja ampuu morsmaikun. Tämä laukaisee Alexanderissa tarpeen duunata toimiva aikakone. Mies kirjoittelee monimutkaisia matemaattisia häläpätihäläpäti-kaavoja asuntonsa liitutauluille, ja ratkaisee kuin ratkaiseekin ajassa matkustamisen mysteerin! Täytyy siis karauttaa menneisyyteen pelastamaan lyyli.
Joka ei pelastukaan.
Maailmasta vetäytynyt ja läheisistään erkaantunut Hartdegen menee neuvottomaksi, eikä keksi muuta keinoa kuin matkustaa vuoden 2030 New Yorkiin. Miksi? En tiedä. vuoden 2030 Nykissä Hartdegenin ensimmäinen kosketus natiiveihin on imelästi hymyilevä cappuccino-beibi, joka kehuu tohtorin asua ihastuttavan retroksi. Menneisyys ja tulevaisuus eivät asetu samalle aaltopituudelle, ja cappuccino-beibi surauttaa fillarillaan jonnekin hornan tuuttiin, varmaan Tuutikkia tapaamaan.
Seuraavaksi Hartdegen päättää mennä kirjastoon, vähä niinku informaatiota makustelemaan ja ajan tasalle (pun intended) päästäkseen. Kirjastossa Hartdegen tapaa viisastelevan hologrammitekoälyn, joka keskittyy lähinnä paskan jauhamiseen skientologiasta ja vastaavista.
Ei auta. Takaisin aikakoneeseen ja tulevaisuuteen jonnekin vuoteen 800 000, jossa sivilisaatio on kokenut takapakkia varsin runsaasti. Siellä Hartdegen tapaa vihdoin kohtalonsa, ihastuttavan Samantha Mumban, jonka roolinimeä en enää edes muista!
Viisasteleva hologrammi on edelleen geimeissä mukana ja taistellaan aivan helvetin tyhmän näköisiä debiilizombeja vastaan, ja telepaattinen supermorlokki Jeremy Irons on maskeerattu tunnistamattomaksi. Loppujen lopuksi Hartdegen pääsee sinuiksi itsensä ja tilanteensa kanssa ja pokaa Samantha Mumbazumban. End credits.
Joo. Oli kyllä huono elokuva, ja pahoin pelkään, että H.G. Wells kääntyisi haudassaan, jos tietäisi jälkeläisensä turourpoilusta. Älkää katsoko. Seuraavalla kerralla palataan jälleen asialinjalle eivätkä mahdolliset tulevat elokuva-arvostelut tule sisältämään spoilereita.
Voltaire: Mikromegas
64 s., Basam Books 2002
Suomennos: Marja Haapio
Toisinaan kirjoittamisen aloittaminen on yhtä tuskaa. Ei yksinkertaisesti saa mitään aikaiseksi, vaikka tarkastelun kohteena olisi näinkin lyhyt kaunokirjallinen teos. Tällöin alan kirjoittaa väkisin. Syteen tai saveen.
Viime kerralla ilmoitin profeetallisesti, että siirtyisimme aikamatkustuksen keinoin vuodesta 1902 tasan 150 vuotta taaksepäin eli tarkkaan ottaen vuoteen 1752. Nyt aion lunastaa tuon profetian. Ensiksi kuitenkin muutama sana valistusajasta.
1700-luvulla ihmiskunta otti suuria harppauksia eteenpäin henkisessä ja tieteellisessä kehityksessään. Hiemanhan tämä on arvolatautunut tapa ilmaista asia, mutta hahmot, kuten Isaac Newton, John Locke, Thomas Hobbes, Immanuel Kant ja hieman aiemmin René Descartes, raivasivat tietä järkiperäiselle ajattelulle, rationalismille. Tämän voisi kai katsoa olevan eräänlainen lähtölaukaus modernille tieteelliselle maailmankuvalle, jonka science fiction mielestäni vaatii viitekehyksekseen.
Valistusajalla kuvioita hämmensi myös ranskalainen filosofi ja kirjailija nimeltä Voltaire. Voltaire tuli tunnetuksi terävästä satiiristaan ja uskontoon sekä valtaapitäviin kohdistamastaan kritiikistä. Voltaire piti korkeassa arvossa mielipiteen- ja uskonnonvapautta sekä ihmisoikeuksia mutta ei kannattanut demokratiaa. Jännittävä paradoksi, joka taiteilijalle toki suotakoon.
Voltairen tunnetuin teos lienee satiirinen romaani Candide, mutta tämä seitsemän vuotta aiemmin ilmestynyt Mikromegas on mielestäni kiinnostavampi tapaus, ainakin tämän blogin yhteydessä. Kirjaa voi pitää yhtenä varhaisimmista science fiction -kirjoista. Käsittääkseni ainoastaan Johannes Keplerin Somnium ja Jonathan Swiftin Gulliverin retket ilmestyivät aiemmin. Varmuudella voi ainakin esittää väitteen, että Mikromegasissa esiintyi ensimmäistä kertaa humanoideiksi maan asukkaiden näkökulmasta miellettäviä hahmoja sekä avaruusmatkailua. Melkoisen merkittävä 40-sivuinen läpyskä siis! Ensimmäiset parikymmentä sivua tästä niteestä ovat suomentajan esipuhetta.
Kirja koostuu seitsemästä minimalistisen nasevasti kirjoitetusta luvusta, joiden aikana siriuslainen tiedemies Mikromegas ja tämän Saturnukselta mukaansa nappaama kääpiö matkustelevat avaruudessa pyrstötähtien sun muiden taivaankappaleiden avustuksella. Mikromegas on Siriuksella väärinymmärretty tiedemies, ja hänet on ajettu poleemisuutensa takia maanpakoon. Vaikuttaisi siis eräänlaiselta Voltairen omakuvalta. Saturnuksen asukasta puolestaan ei sen tarkemmin yksilöidä, kuvaillaanpa hänet yksinkertaisesti vain kääpiöksi. Näiden kahden matkalaisen avaruusreissu on luonteeltaan filosofinen ja elämän suuria kysymyksiä pohtiva, ja lopulta he pölähtävät maapallolle käymään keskustelua haaksirikkoutuneen retkikunnan kanssa. Tähän liittyy yksi kirjan ilkikurisimmista ideoista: sekä Mikromegas että saturnuslainen kääpiö ovat ihmisiin verrattuna valtavia jättiläisiä, ja tästä seuraa esimerkiksi ensimmäinen tieteifiktiossa hahmoteltu kommunikaatio-ongelma eri elämänmuotojen kesken. Älykkäät matkalaiset kuitenkin ottavat tämän huomioon, ja keksivät keinon uuden elämänmuodon (ihmisen) kanssa kommunikoimiseen.
Edellä kuvattu on vain yksi kirjan sisältämistä ideoista, ja veisi varmasti kohtuuttomasti tilaa ja aikaa asettaa kaikki läpivalaisevan katseen alle. Voisi kai siis siirtyä kirjoittamaan omasta lukukokemuksesta. Yleensä varsinkin tietokirjoissa esiintyvät lukuisat alaviitteet rasittavat minua, vaikka niillä onkin oma perusteltu roolinsa sisällönavaamisessa. Tätä kirjaa lukiessani huomasin kuitenkin päinvastaista. Minua kiehtoi etupäässä ilmeisesti suomentajan käyttämät alaviitteet, jotka avasivat Voltairen tapaa sekoittaa fiktiota ja omana aikanaan tunnettuja faktoja. Mielestäni tällaisella on parhammillaan yleissivistävä vaikutus, ja tätähän voidaan pitää yhtenä valistusajattelijoiden päämääränä. Kirjan vähäeleisyys tekee siitä myös sujuvan lukea ja jättää mielikuvitukselle tilaa. Tarina toimii sekä hassunkurisena pikku tieteissatuna ja ajatusvoimisteluna että toisaalta lempeän satiirisena pistoksena, joka parhammillaan ehkäpä herättää lukijan kelailemaan kaikenmoisia ja tutustumaan kaikenmoiseen ihmiskunnan kehitystä määrittäneeseen. Rationalismissa ja järkiperäisyydessä on paljon hyvää, mutta toisaalta se voi olla myös ihmisyyttä kuristava voima. Tämän takia tulkitsen esimerkiksi 1800-luvun romantiikan syntyneen.
Hyvä ja piristävä pikkukirjanen, joka varmasti tulee luettua toistekin. Uskallan jopa suositella. Ensi kerralla sitten jotain ihan muuta!
