50 sarjakuvahahmoa: #8 Iron Man

Brittiläinen Warren Ellis on varsin kaksijakoinen käsikirjoittaja. Toisaalta hänen keskeisimmät sarjansa kuten Transmetropolitan, Planetary ja The Authority ovat modernin länsimaisen sarjakuvan arvostetuimpia teoksia, mutta toisaalta Ellis suoltaa liukuhihnalta keskinkertaisia supersankaritarinoita Marvelille ja DC Comicsille. Ellisistä on kuitenkin sanottava se, että hän toimii näin täysin tietoisesti, jopa aavistuksen verran häikäilemättömästi. Jollainhan sitä täytyy leipänsä ansaita, joten miksi ei sitten kirjoittaisi omilla standardeillaan puolivillaista mätkettä ja mäiskintää kun siitä kerran maksetaan. Ellisin puolustukseksi on sanottava myös se, että hänen keskinkertaisinkin tarinansa on parempi kuin 90 prosenttia nykyisistä supersankaritarinoista. Jos itse olisin arvostettu ja asemani vakiinnuttanut sarjakuvakäsikirjoittaja, toimisin täsmälleen samalla tavalla.

Tämä vuosina 2005 - 2006 ilmestynyt kuusiosainen minisarja Iron Man: Extremis edustaa Ellisin parempaa puolta supersankaritarinoistaan. Olisin valmis jopa menemään niin pitkälle, että julistan tämän viimeiseksi hyväksi Marvel-tarinaksi. On ollut aivan uskomattoman haikeaa seurata lapsuuden (super)sankareiden 2000-luvulla alkanutta alennustilaa. Nykyisin minulle on valtavan suuri kynnys edes yrittää tutustua johonkin uuteen supersankarisarjaan. Pettymään siinä vain joutuisi. 2010-luvulta en osaa mainita kuin yhden itseäni suuresti miellyttäneen sarjan: W. Haden Blackmanin ja J.H. Williams III:n Batwoman. Mutta siihen palattakoon myöhemmin. Iron Mania eli kotoisemmin Rautamiestähän tämän kirjoituksen piti käsitellä.

Extremis-tarinaa kaavailtiin ikään kuin uudeksi aluksi ja modernisaatioksi hahmolle, ja tässä tavoitteessaan se ihan mukavasti onnistuukin. Warren Ellis on uransa warrella kunnostautunut erinomaisena scifi-tarinoiden kirjoittajana, joten on hienoa, että nuo elementit ovat etusijalla tässäkin tarinassa, ja ylenpalttinen supersankareiden folklore on taka-alalla. Rautamiehen aiempiin vaiheisiin ei esimerkiksi viitata kuin välillä ohimennen, joten tämä lähestymistapa jättää tilaa Ellisin omille ideoille. Ne ideat ovat pääosin todella omaleimaisia. Niin omaleimaisia, että Ellisin henki vaikuttaa vahvana Marvelin kolmessa Iron Man -filmatisoinnissa. Ellis on myös mestari spekuloimaan teknologian mahdollisuuksilla, ja upottamaan niitä tarinoidensa elementeiksi. Tästäkin tarinasta on viihteellisyydestään huolimatta löydettävissä transhumanistinen ajatus ihmisen ja teknologian fyysisestä yhteenliittymästä. Ihmisliha muuttuu vähitellen konelihaksi teknologian kehittyessä. Kehityksen suuntaa puolestaan ei kukaan voi tietää, ja paitsi että tämä toimii erinomaisena tarinakomponenttina, tarjoaa se myös pähkinän purtavaksi ihan täällä reaalimaailmassakin. Ehkäpä ihminen kuitenkin olisi onnellisimmillaan eläessään mahdollisimman alkuvoimaisesti keskieurooppalaisen villin ja koskemattoman metsän siimeksessä vailla nykyajan härpättimiä ja hörpöttimiä. Tai sitten ei.

Supersankareiden yksi keskeisin määrittävä piirre on heidän asunsa. Rautamies tarjoaa tällaisen elementin tutkailemiseen aivan omanlaisiaan mahdollisuuksia, ja niitä mahdollisuuksia Ellis toden totta sitten tutkaileekin. Alun perin miljadööri-tiedemies-asetehtailija-playboy-alkoholisti-supersankari Anthony ”Tony” Stark kehitteli Rautamiehen asun selvitäkseen hengissä sydämeen ajautuneesta kranaatinsirpaleesta vietkong-terroristi Wong Chun vankileirillä. Stark onnistui kehittelemään haarniskaa aivan Wong Chun silmien alla niin, että kykeni pakenemaan, pelastamaan itsensä ja aloittamaan dualistisen supersankarin ja miljardööri-playboy-tiedemiehen elämänsä. Ellis on modernisoinut Extremisissä Rautamiehen syntytarinaa niin, että sieppaajina toimivatkin Afganistanin Taleban-terroristit, jotka yrittivät pakottaa Starkin kehittelemään heille superaseita. Ei siis väliä sillä, että onko kyseessä Vietnamin sota vai 9/11: Yhdysvaltain edut huutavat ajassa kuin ajassa turvakseen lisää aseita, ja siinä sivussa pitäisi saada yksi juoponsydänkin taas sykkimään oikeassa maailmanrytmissä.

Tarinan nykyisyydessä tiedemiehet Aldrich Killian ja Maya Hansen ovat kehittäneet nanoteknologisen Extremis-ruiskeen, joka toimii kuin virus. Kun Extremis-litkua injektoidaan ihmiseen, niin se uudelleenohjelmoi elintoimintoja niin, että ihmiselle voidaan luoda yli-inhimillisiä voimia. Tällainenhan luonnollisesti kiinnostaa maailmanpoliisina toimivaa supervaltaa, joten Killian ja Hansen ovat saaneet projektilleen avokätistä rahoitusta valtiolta. Jossain vaiheessa valtio kuitenkin päättää lakkauttaa projektin rahoittamisen, ja tapahtuu vieläpä niin ikävästi, että Extremis päätyy terroristien käsiin. Maailma täytyy jälleen kerran pelastaa, joten Maya Hansen päättää kilauttaa vuosien takaiselle rautapöksyiselle hoidolleen Killianin ensin tapettua itsensä tunnontuskissaan. Sitä tarina ei valitettavasti kerro, että minkälaisia pöksyjä neiti Maya Hansen itse käyttää. Kuvituksesta voi tosin päätellä jotain, mutta esimerkiksi se jää epäselväksi, että onko kyseessä denim- vai samettikankaiset housut. Noh, jättäähän tämä ainakin tilaa mielikuvitukselle, kun Maya Hansenin pöksyjen materiaali ei ole yhtä selkeästi määritelty kuin Rautamiehen haarniska.

Kuvittaja Adi Granov tekee hienoa työtä. Jälki on maalauksellista ja tasavahvaa, ja sommittelut ja rytmitys toimivat saumattomasti Warren Ellisin käsikirjoituksen kanssa yhteen. Siitäkin huolimatta, että tällaisella tarinalla ei ole mitään kauhean syväluotaavaa sanottavaa ihmismielen raadollisuudesta ja ristiriitaisuudesta, saavat Ellis ja Granov homman toimimaan saumattomasti kuin Tony Starkin hitsauskolvin konsanaan. On aina mukavaa lukea ammattilaisten aikaansaannoksia, vaikkei mistään elämää suuremmasta taiteesta kysymys olisikaan. Viihteelläkin on oma sijansa, ja Warren Ellisin tarinat ovat omaperäisyytensä lisäksi useasti myös viihdyttäviä.

50 sarjakuvahahmoa: #7 Diabolik

Kirjoitussarja on pitänyt hieman taukoa johtuen reaalimaailman kiireistä. Tein kuitenkin alkuvuonna itselleni lupauksen, että saatan tämän 50 sarjakuvahahmon kokonaisuuden valmiiksi aikataululla millä hyvänsä, ja tästä ei ole tarkoitus tinkiä yhtään tuumaa, ei mittayksikön eikä ajatuksen suhteen. Nyt on siis tullut taas aika aktivoitua, ja tällä kertaa tutustumme mestarivaras Diabolikiin.

Diabolikin oikeaa nimeä ei tiedä kukaan, ei edes hän itse. Kaikkivoipa tarinoiden kertoja tietää kuitenkin kertoa lukijalle sen verran, että Diabolik on orpo, ja hänet kasvatettiin eristyksissä olevalla saarella, jota hallitsi mahtava rikollissyndikaatti. Voi siis ajatella, että Diabolikia valmennettiin melkein syntymästään lähtien rikollisen jännittävään mutta arvaamattomaan ja vaaroja täynnä olevaan elämään. Saarella Diabolik oppi keskeisimmät taitonsa kuten naamioitumisen, ammattirikolliselle tarpeelliset moraalikäsitykset, laajan yleissivistyksen tieteen ja taiteen aloilla, mestarillisen taktikon strategiset taidot, vertaansa vailla olevan fyysisen suorituskyvyn, vertaansa vailla olevan tietämyksen erilaisista aseista sekä tietysti vertaansa vailla olevan rakkautensa mammonaan. Pysäyttämätön rikollislegenda on syntynyt! Diabolik on eräänlainen lain ja järjestyksen ulkopuolella operoiva antisankari, joka ei kavahda surmatöitäkään. Normaaleja lainkuuliaisia ihmisiä, virkamiehiä ja poliiseja Diabolik ei kuitenkaan päästä päiviltä, vohkiipa kuitenkin heidän maallisen omaisuutensa tilanteen niin salliessa.

Myöhempinä vuosina Diabolik ilmeisesti halusi alkaa omaehtoiseksi toimijaksi, ja irtaantui syndikaatista. Yksinäisen ketun (itseasiassa pantterin, jolta Diabolik omaksui koodinimensä) elämä ei jatkunut kuitenkaan loputtomiin, vaan elämä kuljetti hänen polulleen merkittäviä ihmisiä kuten Eva Kant ja tarkastaja Ginko. Eva Kant on Diabolikin naispuolinen apuri sekä rakastaja. Eva on ainoa asia, jota Diabolik rakastaa enemmän kuin rahaa ja jännitystä. Eva on lähestulkoon yhtä nokkela ja kyvykäs kuin Diabolik, ja edustaakin samanhenkistä tasaväkistä kumppania Diabolikille kuin Willie Garvin prinsessalleen Modesty Blaiselle. Mielenkiintoinen yhtymäkohta Modesty Blaiseen on myös se, että kummassakin sarjassa päähenkilöinä on kaksi lain toisella puolella operoivaa henkilöä, mies ja nainen. Eroavaisuuksia toki on runsaasti – Diabolik on selkeä antisankari suhteessa siihen, että Modesty on lopulta oikeuden puolella – mutta en voi olla pohtimatta, että onkohan tällainen dynamiikka sarjakuvissa jonkinlainen 60-luvun synnyttämä ilmiö. Diabolikin loivat Angela ja Luciani Giussani vuonna 1961, ja Modesty Blaisen puolestaan Peter O’Donnell vuonna 1963. Mielenkiintoista Diabolikissa on myös se, että kyseessä on klassinen sarjakuvahahmo, jonka ovat luoneet nimenomaan kaksi naista. Tämä on todella virkistävä poikkeus miesten dominoimassa sarjakuvakerronnan kaanonissa. Omaksi märäksi päiväunekseen tietysti loivat tällaisen suvereenin rikollisneron! Eiks se ollutkin niin, että tytöt tykkää pahiksista? Heh. Tarkastaja Ginko puolestaan on Diabolikin leppymätön arkkivihollinen, jota Diabolik kuitenkin onnistuu joka käänteessä juksuttamaan. Tästä aukeaakin paljon sarjan juonenkäänteitä ja koomisia tilanteita. Nämä kolme päähenkilöä ovat siis sarjan ydin, ja tarinat rakentuvat heidän ympärilleen.

Diabolik on vaikuttanut länsimaiseen populaarikulttuuriin välillä hieman yllättävilläkin tavoilla. Esimerkiksi Beastie Boys -niminen sekameteli hip hop -yhtye käytti Diabolikia inspiraationa musiikkivideossaan Body Movin’. Tässäkin kirjoitussarjassa jo esitellyn Taikaviitan tekijät ammensivat huomattavan paljon inspiraatiota nimenomaan Diabolikista. Muusikko Mike Patton pohti puolestaan aikoinaan, että nimeäisikö bändinsä sarjakuvahahmojen Fantomas vai Diabolik mukaan. Patton päätyi lopulta nimeen Fantomas, mutta viittasi myöhemmin urallaan Diabolikiin Mondo Cane -levytyksellä, joka sisältää ikivihreitä italoiskelmiä. Tuolta levyltä löytyy kappale nimeltä Deep, Deep Down, joka on hyvin keskeinen elementti vuonna 1968 ilmestyneessä Danger: Diabolik -elokuvassa. Minun on pakko myöntää, että tuo elokuva ei toimi minulle kauhean hyvin, kuten ei myöskään 2000-luvun alussa ilmestynyt animaatiosarja. Minulle parhaita Diabolik-tarinoita ovat olleet nimenomaan alkuperäisessä pokkarimuodossa ilmestyneet sarjakuvatarinat. Oma lukunsa on käsikirjoittaja Grant Morrisonin luoma X-Men -hahmo nimeltä Fantomex, joka lentelee EVA-nimisellä aluksella. Joillekin uusien hahmojen luominen on varsin simppeliä. Senkun vaan vohkii muiden luomien hahmojen piirteet, ja esittää ne pokerinaamalla intertekstuaalisina kunnianosoituksina. Pitäisikin muuten joskus pohtia jossain itseäni fiksummassa seurassa, että voiko sarjakuvien tapauksessa ylipäätään puhua intertekstuaalisuudesta, vai onko eri sarjakuvasarjojen välisille viittaussuhteille olemassa jokin täsmällisempi termi. Tavallaan tuntuu hassulta puhua kuvakerronnan yhteydessä intertekstuaalisuudesta, vaikka sarjiksissa on myös tekstiä.

Diabolik on käsittääkseni rikollisen vähän tunnettu hahmo Suomessa, vaikka joskus 60/70-luvulla joitain tarinoita suomeksi ilmestyikin. Tämän takia olin suuresti innoissani, kun LIKE-kustannus vuonna 2014 julkaisi 240-sivuisen pokkarin Diabolikin ja Eva Kantin edesottamuksia. Tarina on kaksiosainen, ja sen lukee melko nopeasti, mutta on häkellyttävää, että miten suuri uudelleenlukuarvo sillä on. Tällaista kun tulisi lisää. Italialainen pokkarisarjis saisi muutenkin kohottaa profiiliaan Suomessa. Koko tarjonta ei yksinkertaisesti saisi olla sitä iänikuista Tex Willeriä, jota en sivumennen sanoen kykene edes lukemaan. Tässäkin kohtaa taloudelliset realiteetit ovat kuitenkin raastavia. Ainoastaan Tex Willer myy, ja sitä sitten julkaistaankin ties kuinka monessa eri formaatissa. On todella sääli, että tällaiset Diabolikin kaltaiset pienet jalokivet hukkuvat länkkäriroskan alle, eikä ostava yleisö löydä niitä. Vai eikö ostavaa yleisöä enää kiinnosta sarjakuvakentän monipuolisuus? Voi jälleen kerran ainoastaan todeta, että kaipaan 90-lukua suunnattomasti.

50 sarjakuvahahmoa: #6 Hulk

John Romita Jr. on erinomainen amerikkalainen supersankarikuvittaja. Tämä akronyymillä ”JRJR” – jota muotoa käytän jatkossa – tunnettu kuvittaja muodostui suureksi suosikikseni jo nuorena poikana. JRJR:n tyyli on äärimmäisen helposti lähestyttävä mutta mukaansatempaava kaikessa hallitussa yliampuvuudessaan. Lopullisesti JRJR:n tyylin kruunaa tussaaja Klaus Janson. Näiden kahden herran yhteistyössä on jotain aivan uskomattoman hienoa, joten siedän heiltä jopa sellaiset yhteistyöt kuten käsikirjoittaja Brian Michael Bendisin kanssa toteutettu The Avengers -jatkumo tai tämä Greg Pakin ”käsikirjoittama” minisarja World War Hulk. Katselin tänään (2.1.2017) Goodreads-tilillä tähteyttämiäni sarjakuvia, ja olin muutama vuosi sitten antanut Pakin kirjoittamalle X-Men -tarinalle yhden tähden asteikolla nollasta viiteen. Tämä yksittäisotos goodreads-statistiikastani siis puhukoon puolestaan.

The Incredible Hulk, suomalaisittain USKOMATON HULK, saakoon avata kirjoitussarjani supersankari-segmentin. Olen tarkoituksella toistaiseksi vältellyt supersankareita, koska kirjoittaminen niistä kävisi hyvin nopeasti tylsäksi. Nämä juutalaisten holokaustin jälkihöyryissä kehittelemät selluloosalle (t)ulostetut voimafantasiat ovat hahmoina loppujen lopuksi aika mustavalkoisia, eivätkä tarjoa suuria ristiriitoja, joiden kautta aukeaisi mielenkiintoista draamaa. Kaiken pohjalla on aina se, että miehet ja naiset sukkahousuissaan vetäisevät kuukauden pahista turpaan ja pelastavat maailman. Macbeth ja J.R Ewing ovat tällöin melkoisen kaukaisia pahuuden ruumiillistumia. 

Hulk on vihreä voimanpesä, joka enemmän suuttuessaan muuttuu vahvemmaksi ja vahvemmaksi, aina suuttumuksen asteen mukaan. Hulk on siis eräänlainen sisälle padotun raivon goljattimainen manifestaatio. Itse kullekin meistä on hyvä toisinaan tiedostaa ja purkaa patoutumansa, joten Hulk näyttää tässä suhteessa esimerkkiä meille reaalimaailman heikoille surkimuksille. Minua on kyllä aina hieman myös vaivannut se, että kuinka selkeä Dr. Jekyll ja Mr. Hyde -pastissi The Incredible Hulk on. Normaalitilassaan Hulk on nerokas tiedemies tohtori Bruce Banner, joka pelastaessaan Rick Jones -nimisen ajattelemattoman nuorukaisen altistuu gammasäteille. Yksinkertainen mutta lähtökohtaisesti lempeä vihreä voimanpesä on täten vapautettu ja HULK LYÖ, jos tyhmät ihmiset tulevat häiritsemään! Hulk on kuin jättiläismäinen tunteitaan käsittelemään opetteleva pikkupoika hiekkalaatikolla. Ihan kelpo hahmo, jos osaa orientoitua supersankarisarjakuvien lähtökohtaiseen pölhöyteen eikä kelaile liikoja filosofioita.

Tässä World War Hulk -minisarjassa hulkkonen palaa maapallolle kostamaan epäreilun kohtelunsa. Supersankarit Tohtori Outo, Reed Richards, Rautamies ja Musta Salama ovat aiemmin tulleet siihen johtopäätökseen, että Hulk on vuosia jatkuneen remeltämisensä vuoksi liian vaarallinen veijari dallailemaan maapallolla. Niinpä ko. sankarit muiluttavat Hulkin, ja ampuvat hänet sukkulalla veenukseen tai itseasiassa varmaan vieläkin kauemmas. Hulk joutuu uudella vieraalla planeetalla raivaamaan tiensä arvostetuksi yhteiskunnan jäseneksi aloittamalla pohjalta eli taistelemalla avaruuden örrimörriäisiä vastaan epäilyttävästi antiikin Rooman Colosseumia muistuttavalla stadionilla. Lopulta Hulkista tulee jonkinlainen hallitsija, ja hän löytää rakkauden. Mutta sitten tulee pommi, jonka nuo kirotut supersankarit lähettivät ihan vain kiusallaan, jotta pääsisivät lempeästä hirviöstämme lopullisesti eroon. Vai lähettivätkö sittenkään?

Edellä mainitut ovat siis tapahtumia ennen albumin varsinaista tarinaa, jossa ei itseasiassa minkäänlaista tarinaa edes ole, tai ainakin sellaisen löytäminen on äärimmäisen vaivalloista. Koko albumi nimittäin on voittopuolisesti silkkaa rymistelyä, räjähtelyä ja turpaan vetoa. Hulk nöyryyttää vuoronperään jokaista syylliseksi katsomaansa henkilöä, ja perustaa lopulta valtaistuimen keskelle Manhattania. Siellä sitten hulkkonen pistää sankarit taistelemaan avaruuden läpi rahtaamiaan örrimörriäisiä vastaan, kunnes paljastuu, että asiat eivät ole aivan sitä, miltä näyttävät. Keisari laitetaan myös kääntämään peukaloaan. Melkoisen aivotonta touhua siis, mutta sopivina annoksina ja hyvin kuvitettuna kuitenkin yllättävän viihdyttävää. Kyllä tällaisia albumeja kokoelmassa yksi tai kaksi voi olla. Sarjakuvathan ovat ennen kaikkea visuaalinen tarinankerronnan muoto, vaikka se tarina sitten jäisikin kollaasiksi kauniisti kuvitettuja kuvajatkumoja.

50 sarjakuvahahmoa: #5 Masi

Saattaa olla, että tästä kirjoituksesta tulee sarjani lyhyin osa. Minulla ei ole Masi-sarjakuvasta paljoakaan sanottavaa, mutta halusin nyt kuitenkin sisällyttää sen mukaan, koska Karvisen tapaan luin sitä ensimmäistä kertaa jo kohtalaisen nuorella iällä. Masikin on siis omalta osaltaan ollut vaikuttamassa lukutaitoni kehittymiseen, ja ehkä sellaiset teokset nyt muutamia arvottavia sanoja ansaitsevat.

Masin huumori syntyy valtaosin siitä, että kaiffari on armeijassa velttoilemassa, ja kovaääninen ja reippaasti ylipainoinen kersantti Ärjylä sitten kyykyttää sankariamme kuin paraskin vittumainen kapiainen. Yksinkertaisempaa tolloideaa saa kyllä hakemalla hakea, eikä vuodesta 1950 asti lukijoita ”ilahduttanut” inttisarjis jaksa naurattaa ihan kauheasti isänmaalliset velvollisuutensa sivarissa suorittanutta runopoikaa. Masin idean yksinkertaisuudelle muuten löytynee lähin verrokki kotimaisesta Pieraisevasta muulista, joka takoo miljardeja ja taas miljardeja suomalaisilla sarjakuvamarkkinoilla. Eiku.

On Masissa muitakin hahmoja. Isäntäänsä Ärjylää erehdyttävästi muistuttava Otto-koira, idioottimainen alokas Hönö, spadena spedeilevä läskikokki Lotina, virkaintoinen vänrikki Nappula sekä neiti Söpöä impotenssin partaalla kuolaava kiimainen kenraali Kaluuna. Sit on joitain muitakin mutten muista ja jaksa välittää. Tykit laukee ja magnumit ovat aina valmiina!

Huono sarjakuva, jonka meriitit piilevät lähinnä siinä, että se on viimeinen itsensä keltaisen lehdistön luojan William Randolph Hearstin painoon hyväksymä yhä edelleen ilmestyvä strippisarjakuva. Ai niin, tekijä on Mort Walker, joka elää vissiin vieläkin, ja tämän käytössä kulahtaneen minialpuumin strippailut on jostain 70-luvulta. En taida saada enempää tekstiä aikaiseksi, joten tyytynen siis vain polttamaan tämän turhakkeen sipoolaisen saunan kiukaan pesässä.

50 sarjakuvahahmoa: #4 Karvinen

Karvisella on kissanpäivät joka päivä. Mikäs sen mukavampaa kuin viettää aikansa mouruamalla aidan päällä, juomalla vahvaa kahvia, pakoilemalla maanantaita, potkimalla isäntä Eskon toista lemmikkiä Osku-koiraa alas pöydältä, katselemalla laatuviihdettä telkkarista, ärsyttämällä naapurin koiraa, kiusaamalla Arlenea tämän etuhampaiden välissä olevasta raosta, vahtaamalla pikkulintusia ulkona olevassa juoma-astiassa, pakoilemalla Eskon pakkomielteistä tarvetta viedä kissaansa ihastuttavan eläinlääkärin luo tarpeettoman usein rutiinitarkastuksiin sekä, niin, nukkumalla ja ahmimalla erinäisiä ruoka-annoksia, varsinkin lasagnea. Mutta muistakaakin: ei anjovista pizzaan!

Olen lukenut Karvinen-sarjakuvaa jo silloin, kun en varsinaisesti vielä edes lukenut sarjakuvia systemaattisesti harrastuksena. Karvinen on yksi ensimmäisiä sarjiksia, jotka tutustuttivat minut strippimuotoiseen kerrontaan, joka itseasiassa opetti omalta osaltaan minua lukemaan. Muistan kantaneeni kirjastosta kassikaupalla Karvisia lukuinnostukseni ensimmäisinä vuosina, joten nostalgia-arvot ovat siis taivaissa. Käsittääkseni monet sarjakuvaharrastajat hieman aliarvostavat tätä Jim Davisin vuonna 1978 luomaa laiskaa ja ruoalle persoa oranssia kissahahmoa. Saattaa olla, että suorastaan inhoavat, pitävät jo vuosikymmeniä jatkunutta sarjaa loppuun kaluttuna ja itseään toistavana. Osittain olen heidän kanssaan samaa mieltä, mutta niin vain lämpimät nostalgia-aallot kulkivat pitkästä aikaa lukiessani sydänläppäni lävitse, ja huomasin hörähteleväni useampaankin otteeseen jollekin sinänsä typerälle puujalkavitsille. Lapsuuden taika oli säilynyt huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi Disneyn tuotosten tapauksessa.

Tämä Paksu-Karvinen oli hauska formaatti. Yhdessä niteessä oli koottuna kolme eri kirjasta, joten luettavaa on yhden minialbumin sijaan kolme minialbumia. Kerrassaan houkuttelevaa! Kolme yhden hinnalla! Ja kuinka hienovaraisesti kustannusyhtiö Otava onkaan sitonut formaatin sankarimme kaikkein määrittävimpään ominaisuuteen eli paksuuteen/lihavuuteen. Kyllä 90-luvulla vaan osattiin nuo markkinoinnilliset keinot niin, että sekä kustantaja että lukija saattoivat kokea olevansa tyytyväisiä. Paksu-Karvisia siis julkaistiin 90- ja 2000-lukujen taitteessa, ja tämä jälleen kerran antikvariaatista myöhemmällä iällä haalimani Paksu-Karvinen on järjestyksessä kuudes. Se sisältää minialbumit Karvinen pyöristyy silmissä, Karvinen panee läskiksi ja Uuma esiin. En ole koskaan tullut selvittäneeksi, että millä metodeilla näitä kokooma-albumeja on työstetty, ja että ovatko esimerkiksi kokoelmien nimet suoraan käännettyjä, vai onko Otavan julkaisuoikeudet mahdollistaneet oman, ilmeisesti kuitenkin suhteellisen kronologisen julkaisujärjestyksen. Mielenkiintoisia asioita, joita tulee ajatelleeksi vasta aikuisena. Saattaa kuitenkin olla myös niin, että jotain lapsuuden lukukokemuksen uutuuden viehätyksestä ja elämyksellisyydestä on tällöin menetetty, jos asioita liikaa selvittää ja analysoi tällaisista näkökulmista.

Monesti suuren menestyksen saavuttaneista sarjakuvista tehdään myös animaatioita. Suomenkin televisiossa on esitetty Garfield and Friends -sarjaa, ja pikkupoikana muistan sitä useasti televisiosta katselleeni. Täytyy kuitenkin sanoa, että minulle Karvinen on ensisijaisesti sarjakuva, joten animaatio tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna melkoisen tarpeettomalta. Eräs omasta mielestäni hauska mielleyhtymä on kuitenkin se, että Karvisen ääninäyttelijänä vuoteen 2001 asti toimineen Lorenzo Musicin (!) ääni tuo minulle jollain kummallisella tavalla mieleen Kurt Cobainin puheäänen. Sekä Karvinen että Cobain artikuloivat laiskasti samoilla äänenpainoilla, ja äänensävyissäkin on mielestäni paljon samaa. Tämä saattaa olla vain henkilökohtainen tulkinta, mutta tällaiset sinällään irrationaalisilta vaikuttavat mielleyhtymät ovat minulle populaarikulttuurin ydinmehua. On kerrassaan suurta hupia yhdistellä omassa päässään keskenään yllättäviä elementtejä.

Karvisen kaltainen hahmo, tai paremminkin ilmiö, on oivaa käyttövoimaa myös erinäisille parodisille tulkinnoille. Mieleeni tulee äkkiseltään kaksi tällaista: sarjakuvataiteilija Jyrki Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -teoksessa käyttämä päähenkilö nimeltä Bart Karviainen, joka on jonkinlainen kummallinen ristisiitos Karvista ja Bart Simpsonia, sekä jokunen vuosi sitten internetissä ilmestymisensä aloittanut verkkosarjakuva Garfield minus Garfield, jossa stripeistä on retusoitu digitaalisesti kissa Karviset pois. Jäljelle jää vain Eskon monologi, jolloin Eskon repliikit alkavat näyttäytyä melkoisen oudossa, jopa mielenvikaisessa valossa. Näitä strippejä julkaistiin suomeksikin, ja muistan haalineeni kyseisen minialbumin Tampere kuplii -tapahtumasta joitain vuosia sitten. Luin teoksen heti paluumatkalla junassa ja totesin, että vaikka idea oli minusta hauska, niin vitsi myöskin kulahti suhteellisen nopeasti. Säilytin teosta ennätyksellisen lyhyen ajan, ja kannoin sen antikvariaattiin kun ostotapahtumasta oli kulunut vain vajaa viikko. Sarjakuvatapahtumien ja samanhenkisten ihmisten keskellä ei aina muista esimerkiksi kirjastojen olemassaoloa.