Kirjoitussarja on pitänyt hieman taukoa johtuen
reaalimaailman kiireistä. Tein kuitenkin alkuvuonna itselleni lupauksen, että
saatan tämän 50 sarjakuvahahmon kokonaisuuden valmiiksi aikataululla millä hyvänsä, ja
tästä ei ole tarkoitus tinkiä yhtään tuumaa, ei mittayksikön eikä
ajatuksen suhteen. Nyt on siis tullut taas aika aktivoitua, ja tällä kertaa
tutustumme mestarivaras Diabolikiin.
Diabolikin oikeaa nimeä ei tiedä kukaan, ei edes hän itse.
Kaikkivoipa tarinoiden kertoja tietää kuitenkin kertoa lukijalle sen verran,
että Diabolik on orpo, ja hänet kasvatettiin eristyksissä olevalla saarella,
jota hallitsi mahtava rikollissyndikaatti. Voi siis ajatella, että Diabolikia
valmennettiin melkein syntymästään lähtien rikollisen jännittävään mutta
arvaamattomaan ja vaaroja täynnä olevaan elämään. Saarella Diabolik oppi
keskeisimmät taitonsa kuten naamioitumisen, ammattirikolliselle tarpeelliset
moraalikäsitykset, laajan yleissivistyksen tieteen ja taiteen aloilla,
mestarillisen taktikon strategiset taidot, vertaansa vailla olevan fyysisen
suorituskyvyn, vertaansa vailla olevan tietämyksen erilaisista aseista sekä
tietysti vertaansa vailla olevan rakkautensa mammonaan. Pysäyttämätön
rikollislegenda on syntynyt! Diabolik on eräänlainen lain ja järjestyksen
ulkopuolella operoiva antisankari, joka ei kavahda surmatöitäkään. Normaaleja
lainkuuliaisia ihmisiä, virkamiehiä ja poliiseja Diabolik ei kuitenkaan päästä
päiviltä, vohkiipa kuitenkin heidän maallisen omaisuutensa tilanteen niin
salliessa.
Myöhempinä vuosina Diabolik ilmeisesti halusi alkaa
omaehtoiseksi toimijaksi, ja irtaantui syndikaatista. Yksinäisen ketun
(itseasiassa pantterin, jolta Diabolik omaksui koodinimensä) elämä ei jatkunut
kuitenkaan loputtomiin, vaan elämä kuljetti hänen polulleen merkittäviä ihmisiä
kuten Eva Kant ja tarkastaja Ginko. Eva Kant on Diabolikin naispuolinen apuri
sekä rakastaja. Eva on ainoa asia, jota Diabolik rakastaa enemmän kuin rahaa ja
jännitystä. Eva on lähestulkoon yhtä nokkela ja kyvykäs kuin Diabolik, ja
edustaakin samanhenkistä tasaväkistä kumppania Diabolikille kuin Willie Garvin prinsessalleen
Modesty Blaiselle. Mielenkiintoinen yhtymäkohta Modesty Blaiseen on myös se,
että kummassakin sarjassa päähenkilöinä on kaksi lain toisella puolella
operoivaa henkilöä, mies ja nainen. Eroavaisuuksia toki on runsaasti – Diabolik
on selkeä antisankari suhteessa siihen, että Modesty on lopulta oikeuden
puolella – mutta en voi olla pohtimatta, että onkohan tällainen dynamiikka
sarjakuvissa jonkinlainen 60-luvun synnyttämä ilmiö. Diabolikin loivat Angela ja Luciani Giussani vuonna 1961, ja Modesty Blaisen
puolestaan Peter O’Donnell vuonna 1963. Mielenkiintoista Diabolikissa on myös se,
että kyseessä on klassinen sarjakuvahahmo, jonka ovat luoneet nimenomaan kaksi
naista. Tämä on todella virkistävä poikkeus miesten dominoimassa
sarjakuvakerronnan kaanonissa. Omaksi märäksi päiväunekseen tietysti loivat
tällaisen suvereenin rikollisneron! Eiks se ollutkin niin, että tytöt tykkää
pahiksista? Heh. Tarkastaja Ginko puolestaan on Diabolikin leppymätön
arkkivihollinen, jota Diabolik kuitenkin onnistuu joka käänteessä juksuttamaan.
Tästä aukeaakin paljon sarjan juonenkäänteitä ja koomisia tilanteita. Nämä
kolme päähenkilöä ovat siis sarjan ydin, ja tarinat rakentuvat heidän
ympärilleen.
Diabolik on vaikuttanut länsimaiseen populaarikulttuuriin välillä
hieman yllättävilläkin tavoilla. Esimerkiksi Beastie Boys -niminen sekameteli
hip hop -yhtye käytti Diabolikia inspiraationa musiikkivideossaan Body Movin’. Tässäkin
kirjoitussarjassa jo esitellyn Taikaviitan tekijät ammensivat huomattavan paljon
inspiraatiota nimenomaan Diabolikista. Muusikko Mike Patton pohti puolestaan aikoinaan,
että nimeäisikö bändinsä sarjakuvahahmojen Fantomas vai Diabolik mukaan. Patton
päätyi lopulta nimeen Fantomas, mutta viittasi myöhemmin urallaan Diabolikiin
Mondo Cane -levytyksellä, joka sisältää ikivihreitä italoiskelmiä. Tuolta
levyltä löytyy kappale nimeltä Deep, Deep Down, joka on hyvin keskeinen elementti
vuonna 1968 ilmestyneessä Danger: Diabolik -elokuvassa. Minun on pakko myöntää,
että tuo elokuva ei toimi minulle kauhean hyvin, kuten ei myöskään 2000-luvun
alussa ilmestynyt animaatiosarja. Minulle parhaita Diabolik-tarinoita ovat
olleet nimenomaan alkuperäisessä pokkarimuodossa ilmestyneet sarjakuvatarinat. Oma
lukunsa on käsikirjoittaja Grant Morrisonin luoma X-Men -hahmo nimeltä
Fantomex, joka lentelee EVA-nimisellä aluksella. Joillekin uusien hahmojen
luominen on varsin simppeliä. Senkun vaan vohkii muiden luomien hahmojen
piirteet, ja esittää ne pokerinaamalla intertekstuaalisina kunnianosoituksina.
Pitäisikin muuten joskus pohtia jossain itseäni fiksummassa seurassa, että
voiko sarjakuvien tapauksessa ylipäätään puhua intertekstuaalisuudesta, vai
onko eri sarjakuvasarjojen välisille viittaussuhteille olemassa jokin
täsmällisempi termi. Tavallaan tuntuu hassulta puhua kuvakerronnan yhteydessä
intertekstuaalisuudesta, vaikka sarjiksissa on myös tekstiä.
Diabolik on käsittääkseni rikollisen vähän tunnettu
hahmo Suomessa, vaikka joskus 60/70-luvulla joitain tarinoita suomeksi
ilmestyikin. Tämän takia olin suuresti innoissani, kun LIKE-kustannus vuonna
2014 julkaisi 240-sivuisen pokkarin Diabolikin ja Eva Kantin edesottamuksia.
Tarina on kaksiosainen, ja sen lukee melko nopeasti, mutta on häkellyttävää,
että miten suuri uudelleenlukuarvo sillä on. Tällaista kun tulisi lisää.
Italialainen pokkarisarjis saisi muutenkin kohottaa profiiliaan Suomessa. Koko
tarjonta ei yksinkertaisesti saisi olla sitä iänikuista Tex Willeriä, jota en
sivumennen sanoen kykene edes lukemaan. Tässäkin kohtaa taloudelliset
realiteetit ovat kuitenkin raastavia. Ainoastaan Tex Willer myy, ja sitä sitten
julkaistaankin ties kuinka monessa eri formaatissa. On todella sääli, että
tällaiset Diabolikin kaltaiset pienet jalokivet hukkuvat länkkäriroskan alle,
eikä ostava yleisö löydä niitä. Vai eikö ostavaa yleisöä enää kiinnosta
sarjakuvakentän monipuolisuus? Voi jälleen kerran ainoastaan todeta, että
kaipaan 90-lukua suunnattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti