50 sarjakuvahahmoa: #3 Vampirella

Kovaotteisten klassikkodekkareiden ja naamioon sonnustautuvien Ankkalinnan asukkien jälkeen on tullut aika pureutua viettelevien ja verellä läträävien vampyyreiden maailmaan. Vampirella on näyttävän näköinen naisvampyyri, joka kuitenkin vaikuttaisi ainakin useimmiten olevan hyvien puolella. Vampirellalla on kaikki perinteiset vampyyrin voimat ja ominaisuudet, mutta poikkeuksellista on se, että valkosipulipizza ja päivänvalo kelpaavat tälle veret seisauttavalle femme fatalelle. Vampirella ei myöskään hyökkää ihmisten kimppuun paitsi puolustautuakseen, joten jokainen saa itse kuvitella, että mistä Vampirella nektariininsa hankkii. Minulla on joitain valistuneita arvauksia, mutta ei mennä nyt niihin.

Hoidetaan heti aluksi se ilmeisin näkökulma pois päivänjärjestyksestä, koska kavahtavathan vampyyritkin auringonvaloa: Kyllä. Vampirella hahmona ei kestä kriittisen feministisen lukijan armotonta läpivalaisua ja kyllä, kyseessä on vähäpukeinen ja tarpeettomankin seksualisoitu fanipoikien märkä päiväuni. Yön olento, märkä päiväuni, get it? Kysyn kuitenkin: mites sitten ujojen sosiaalisesti rajoittuneiden ja mahdollisesti hieman ylipainoisten ja henkilökohtaisen hygieniansa kanssa kamppailevien nörttipoikien oikeus haaveilla ja unelmoida?

En tarkalleen muista, että koska kuulin ensimmäisen kerran Vampirellasta. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että sarjakuvia luin vasta tänä vuonna. Hahmon loi yhteistyössä kuvittaja Trina Robbinsin kanssa Forrest J Ackerman -niminen herra. Ackermanin rooli populaarikulttuurin kaanonissa on yksi eriskummallisimpia, mitä minulle tulee mieleen. Mies ei varsinaisesti ollut mikään huippulahjakas käsikirjoittaja tai tarinanikkari, vaan toimi enemmänkin inspiraationa monille sittemmin menestyneille kauhu-, tieteis- ja fantasiakirjailijoille. Ackermanilla oli Famous Monsters of Filmland -niminen aikakausjulkaisu, jossa hän artikkelein ja novellein kartoitti em. genrejen historiaa. Tätä julkaisua sitten pläräilivät mm. sellaiset innokkaat fanipojat kuin Steven Spielberg, Tim Burton ja Stephen King. Loppu onkin sitten historiaa. Täytyy muuten mainita, että itse en juurikaan perusta edellä mainittujen tuotoksista, mutta ei heidän aikaansaamisiaan kiistäkään voi. Ackermanilla oli myös valtava kokoelma populaarikulttuurille ominaisia oheistuotteita, ja hän piti tätä yksityiskokoelmaansa avoimena kelle tahansa, joka osoitti mielenkiintoa sitä kohtaan. Eräänlainen tavarafetisisti siis.

Alan Moore on mestarillinen käsikirjoittaja. Haalin hyllyyni kaikki mahdolliset julkaisut, joita Moorelta vain on saatavissa, pois lukien ehkä 90-luvulla kirjoitetut Spawn-tarinat. En voi sietää Spawnia, enkä varsinkaan luojaansa Todd McFarlanea. Mutta nyt on varmaan syytä palata takaisin varsinaiseen aiheeseen eli Vampirellaan. Todennäköisesti en olisi tullut ostaneeksi tätäkään albumia, ellei se sisältäisi Alan Mooren aivoituksia. Koko albumi lähtee liikkeelle Mooren kirjoittamalla tarinalla, joka on siinä mielessä mielenkiintoinen valinta, että ei edes sisällä albumin päätähteä! Tarina on enemmänkin jonkinlainen Bram Stokerin klassikkoromaanin (kyllä te tiedätte!) modernisointi ja vampyyrimyytin nykyaikaistaminen. Jos ajatellaan, että Vampirella lukeutuu vuosisataiseen vampyyritarinoiden perinteeseen, niin tällainen ratkaisu albumissa on itseasiassa aika toimiva. Mooren tarina ja esipuhe johdattelevat tunnelmaan ja vampyyreiden maailmaan. Oman väkevän panoksensa antavat myös suuret suosikkini Mark Texeira ja Alan Davis.

Albumi sisältää siis lukuisten eri käsikirjoittajien ja kuvittajien tarinoita. Kyseessä ovat siis eräänlaiset sarjakuvanovellit, joilla kulloisetkin tekijät pyrkivät tuomaan oman tyylillisen panoksensa ja parhaimmillaan myös näkökulmansa hahmon vuonna 1969 alkaneeseen historiikkiin. Itse tykkään lukea tällaisia kokoelmia, koska monesti varsinkin supersankaritarinat toistavat ikävällä tavalla itseään, eikä Vampirella nyt kauhean kaukana supersankareiden maailmasta ole, vaikka vampyyrista kyse onkin. Tai siis vampirista. Vampirellahan on nimittäin tarkkaan ottaen kotoisin kaukaiselta Drakulon-nimiseltä planeetalta, jolla joet verta mereen virtasivat. Blogautuksen lopuksi käykin siis ilmi, että Vampirella on vampyyrin sijaan seksikäs avaruusolento! Tällaiset hallitut absurditeetit hahmojen luonteissa tekevät populaarikulttuurin harrastamisesta kerrassaan ihanaa! Tämän myötä siis seuraavaan kertaan!

50 sarjakuvahahmoa: #2 Taikaviitta

SanomaPrint 1989
Sivumäärä: 254

Minulla on hieman hankala suhde The Walt Disney Companyn tuotoksiin. Toisaalta olen oppinut lukemaan viettämällä hirvittävän määrän tunteja Aku Ankan taskukirjojen ja erinäisten sunnuntaisarjojen parissa, mutta nykyisin Disney-imperiumin tarjoilema metafyysinen lumemaailma ja ”love and magic conquer all!” -tyyppinen estetiikka lähinnä raivostuttaa. Tarinat ovat toissijaisia, kun sokeria ja siirappia tarjoillaan valtavalla kauhalla. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, että ihmiset kaipaavat unelmia ja mustavalkoisia hyvä vastaan paha -asetelmia. On vaan sääli, että kaiken maailman ankkojen, hanhien, hiirien ja varsinkin pikkuprinsessojen (Lumikki, Pocahontas, Hannah Montana…) ympärillä pyörii sitten monikymmenmiljardinen jättibisnes. Eipä kai siihen ralliin ole kuitenkaan pakko lähteä mukaan, jos ei tahdo. Ahistavaa, kuitenkin…

Taskukirjoissa edelleenkin julkaistavat Aku-tarinat ovat suurimmilta osin eurooppalaista lisenssimateriaalia, ja tämänkin tarinakokonaisuuden alkuteos on nimeltään ”Donald mal ganz anders”. Taikaviitta on kuitenkin käsittääkseni alun perin italialainen luomus, jolle valtava amerikkalaiskorporaatio on antanut siunauksensa, kunhan sitten tulonjaosta sovitaan. Muutenkin taitaa olla niin, että Aku Ankka -sarjakuvat nauttivat Euroopassa suhteessa suurempaa suosiota kuin rapakon takana. Tämä taskukirja oli aikoinaan yksi suurimmista suosikeistani. Taikaviitta hahmona kolahti niin paljon, että olin valmis jopa ostamaan sen muutaman euron hintaan uusiksi kirjamessuilta, vaikka olen jo monta vuotta pitänyt Disneyä henkilökohtaisella boikotti-listallani. Rakkaan Varjoankka-albuminikin vein jokin aika sitten divariin. Varjoankka on kuitenkin vain kehno kopio Taikaviitasta, joka tosin jo itsessään on kehno kopio eurooppalaisista hahmoista kuten italialainen Diabolik tai ranskalainen Fantomas.

Postimies tekee erehdyksen, ja jakaa kirjeen Herra Ankalle Herra Hanhen sijaan. Minulle tämä toimii vähän kuin fiktiivisenä kuvauksena nyky-Suomen postinjaon tilasta. Tästä käynnistyy prosessi, jonka seurauksena huono-onnisesta ja äksyilevästä Aku Ankasta tulee Taikaviitta, yön mystinen kostaja ja tässä vaiheessa vielä lähinnä koppavien sukulaisten kauhu. Aku saa hallintaansa Ankkalinnan laitamilla sijaitsevan Ruususen linnan, ja löytää vuosikymmeniä aiemmin eläneen aatelismiehen salaisen päiväkirjan, jossa on kirjattuna Taikaviitan siihenastiset edesottamukset. Akun mielessä kehkeytyy ajatus; salainen henkilöllisyys tarjoaa oivan keinon maksaa potut pottuina näsäviisaille veljenpojille, orjapiiskurimaiselle ja kitsaalle Roope-sedälle sekä keikarimaiselle pröystäilijälle Hannu-serkulle. Perhe ja suku ovat todellakin se pahin. Liekö Aku katsellut 60-luvun Batman-sarjaa vai mitä, mutta myös luotettava vanha kottero 313 on tuunattava asianmukaisin lisävarustein. Pelle Pelotonta aina tarvitaan kuin puuseppää konsanaan! Osansa Taikaviitan karmeasta kostosta saavat myös Kroisos Pennonen sekä Aku Ankan sitkeät velkojat. Tarinan logiikassa tosin unohtuu sujuvasti se, että Aku syö yli varojensa, ja käy Iines Ankan kanssa hienossa ravintolassa silloin, kun siihen ei olisi suoranaisesti varaa.

Taskukirja, järjestysnumeroltaan 41, sisältää neljä tarinaa sekä muutaman sivun mittaisen esinäytöksen. Ilahduttavaa vielä vuosienkin jälkeen oli se, että tarinat muodostavat selkeän yhtenäisen kaaren. Yleisesti ottaenhan taskareissa on toisiinsa mitenkään liittymättömiä tarinoita, joissa erinäiset Disney-hahmot sitten seikkailevat. Muilta osin täytyy ikäväkseni todeta, että tarinan lumovoima oli menettänyt tehonsa, enkä pystynyt siirtämään em. hankalaa Disney-suhdettani taka-alalle. Myös Disneyn tapa olla ilmoittamatta tarinan tekijöitä alkusivuilla närästää minua. Nämä hahmot mahdollistavat omalta osaltaan sen luokan taloudellisen tuoton, että edes tekijöiden soisi saavan nimensä esille. En tosin tiedä, onko tilanne muuttunut, koska en ole lukenut tai edes jaksanut ajatella Ankkalinnaa pitkään aikaan. Sääli sinänsä, että jotkin lapsuuden kovat jutut eivät kestä aikaa. Lisää katkeruutta ja todella syvää mielipahaa on aiheuttanut se, että nykyisin Disney omistaa myös Star Warsin ja Marvel Comicsin. Lapsuuteni on ilmeisesti ohi. Ehkä tosin kolmekymppisenä on jo sen aikakin. Kyllä se sisäinen koltiainen kuitenkin hengissä säilyy.

50 sarjakuvahahmoa: #1 Dick Tracy

Semic 1990
Sivumäärä: 100

Päätin aloittaa blogissani tällaisen uuden kirjoitussarjan, ja mikä olisikaan sarjakuvanörtin sydäntä enemmän lähellä, kuin sarjakuvista jollain tietyllä metodiikalla kirjoittaminen. Minulla oli oikeastaan kaksi vaihtoehtoa; joko kirjoittaa joistain itselleni toimineista tarinakokonaisuuksista tai sitten tämä lopulta valitsemani tapa.

Koska pidän itseäni suurena eksistentialistina ja oman elämäni individualistina, niin minulle oli luontevaa päätyä kirjoittamaan yksittäisistä sarjakuvahahmoista. Tämä rajasi luonnostaan pois sellaiset supersankariryhmät kuin X-Men, The Avengers, Fantastic Four tai Justice League. Näiden ryhmien toimintalogiikassa on aina vähän se, että jotta ryhmädynamiikka saataisiin mahdollisimman monipuoliseksi, niin mukaan on otettava b-luokan hahmoja, joiden rahkeet eivät kuitenkaan välttämättä riitä tähdittämään sooloseikkailuja. Minkä tahansa hahmon saa toki toimimaan, jos on tarpeeksi idearikas ja mielikuvituksekas käsikirjoittaja, mutta monesti vaikuttaisi olevan helpompaa valita karismaattinen ja yleisöön uppoava hahmo. Ostava yleisö antaa nimittäin tunnetun ja suositun hahmon seikkailun juonelle ja jopa kuvitukselle helpommin anteeksi. Valitettavasti.

Tämä ensimmäinen kirjoitukseni käsittelee siis Dick Tracya. Aloitan kuitenkin yllättävästä suunnasta, ja puhun aluksi pari sanaa modernissa populaarikulttuurissa ilmiöksi nousseesta Game of Thrones -sarjasta. Game of Thronesia pidetään eräässä mielessä hätkähdyttävänä ja näin ollen myös katselijoiden kiinnostuksen herättävänä siksi, että George R.R. Martin ei kavahda suosittujen ja sympaattisten hahmojen tapattamista mitä groteskeimmilla tavoilla. Minä lukeudun siihen vastarannan kiiski -porukkaan, jota tämä sarjan pakotettu spektaakkelinomaisuus alkoi vajaan kahden tuotantokauden jälkeen ärsyttämään, enkä ole tullut palanneeksi sarjan pariin sen koommin. Jos jokin ei kutkuttele hienostuneita makunystyröitäni, niin se ei sitten kutkuttele hienostuneita makunystyröitäni.

Tuossa viikonloppuna eräänä tulin hankkineeksi Turun sarjakuvakaupasta (Miellyttävä paikka muuten. Kannattaa käydä, jos Turkuun eksyy!) Dick Tracy lehdykän, jonka nyttemmin jo sarjakuvien julkaisemisen ainakin Suomessa lopettanut Semic julkaisi vuonna 1990. Tämä ilmeisesti samana vuonna ilmestyneen Dick Tracy -elokuvan vanavedessä julkaistu erikoisjulkaisu sisältää kaksi tarinaa vuosilta 1944 ja 1978. Lehden sisältämän lyhyen historiikin perusteella juuri 40-lukua pidetään sarjan kultakautena, ja täytyy kyllä sanoa, että omasta mielestänikin tämä hahmon luojan Chester Gouldin kynäilemä tarina sijoittuu aivan kärkipäähän tuolta ajalta lukemistani ihan mistä tahansa sarjakuvatarinoista. Tarinassa Brow -niminen rikollinen pyörittää Chicagossa rikollista toimintaa, ja Dick Tracy iskeytyy häneen peräänsä. Mukana kuvioissa ovat myös identtiset Summerin kaksoset May ja June, nuo viehkeät blondittaret, jotka haaveilevat laulajan tai teatterinäyttelijän urasta, mutta tulevat sotkeutuneeksi alamaailman toimintaan. Lukuisten juonenkäänteiden jälkeen tarina kiihtyy suoranaiseksi toiminnalliseksi takaa-ajo -spektaakkeliksi, mutta loppuratkaisua ei varmaankaan ole soveliasta paljastaa.

Toinen tarina puolestaan ilmestyi yli 30 vuotta ensimmäistä tarinaa myöhemmin, ja tarjoaa näin mukavaa ajallista perspektiiviä. Tai tarjoaa ja tarjoaa. Käsikirjoittajaksi Gouldin eläköitymisen jälkeen valikoitunut Max Allan Collins on suorastaan orjallisen uskollinen Dick Tracyn maailmalle ja tarinankerronnalliselle konseptille, mutta näinhän sen kaiketi on oltavakin. Jotkut jutut eivät vaan taivu kokeellisuuteen. AC/DC -yhtyettä on mahdotonta kuulla soittamassa kokeellista ja atonaalista progejazzia. Pieniä Dick Tracy -maailman sisäisiä harppauksia on kuitenkin otettu, ja poliisimme on mm. mennyt vihille pitkäaikaisen naisystävänsä Tess Trueheartin kanssa ja jälkikasvukin on perustanut jo perheen.

Tarina lähtee liikkeelle koston teemasta. Nerokkaasti nimetyn rikollisorganisaation nimeltä Organisaatio syrjään siirtynyt (vai siirretty?) pomomies Big Boy on päättänyt kostaa Tracylle tämän lukuisat kapulat järjestäytyneen rikollisuuden rattaissa. Big Boy -hahmoa muuten näyttelee em. Hollywood-filmatisoinnissa suuresti arvostamani näyttelijä Al Pacino, ja pitäisikin saada jostain tuo elokuva käsiini. En ole ihan Madonnan ja Warren Beattyn suurin fani, mutta Pacinolta tämä on yksi ensimmäisiä komediallisia roolisuorituksia valkokankaalla, ja muistan pikkupoikana käkättäneeni oikein riemuissani, kun Big Boy Caprice kyykytti alamaisiaan. Kuuluisat Pacino-blastit (eli näyttelijän yht’äkkiset raivonpurkaukset eri tunnekonteksteissa) olivat jo vakiintuneet, ja tässä vaiheessa Pacino oli vakiinnuttanut asemansa, joten tällainen dekonstruktionistinen maneerihuumori oli mahdollista. 

Mutta nythän minä harhauduin aiheesta. Sarjakuvatarinastahan tässä oli tarkoitus puhua. Max Allan Collins on oikein mainio peruskirjoittaja, jonka tarinat etenevät sujuvasti. Road to Perdition -sarjakuvaromaani on jopa aika korkealla omassa suosikkilistassani. Silti tätä tarinaa lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että Dick Tracy -sapluuna alkoi olla tyhjiin ammennettu. Tarina on toki viihdyttävä, ja Rick Fletcherin kuvitus on sujuvaa, mutta mieluummin silti tutustuisin perusteellisemmin sarjan kulta-ajan tarinoihin. Poliisin ja median suhdetta tosin käsitellään tarinassa hauskasti, ja tämä oli epäilemättä 70-luvulla tuoreempi ajatus kuin nykyään. Aina täytyisi kuitenkin muistaa, että tarinat ovat aikaansa sidoksissa, ja jotkut tarinat kestävät aikaa paremmin kuin toiset.

Joka tapauksessa kyseessä on mukava julkaisu Semiciltä, joka vielä 90-luvulla kykeni pitämään sarjakuvan profiilia loistokkaasti yllä. 2000-luvulle ja tähän päivään tultaessa tilanne on ikävällä tavalla kurjistunut, ja lehtimuotoiset julkaisut kadonneet yksi toisensa jälkeen myyntipisteistä. Tilalle on tullut suoratoisto ja esimerkiksi torrent-sivustoillakin suurta suosiota nauttiva Game of Thrones. En oikein ymmärrä, että miksi sarjan spektaakkelinomaiset suosikkihahmojen lahtaamiset yllättävät ja häkellyttävät nykykatsojia, kun esimerkiksi Chester Gould käytti samaa tarinankerronnallista kikkaa yli puoli vuosisataa aiemmin Dick Tracy -sarjakuvissaan.

Oppimispäiväkirja: Vierailu Turun pääkirjastossa 10.10.2016

Kokoonnuimme aamulla kirjaston pääaulassa, ja kirjaston työntekijä, jonka ammattinimikettä en valitettavasti saanut jäämään päähäni, aloitti opastetun kierroksen. Nainen aloitti yleisellä faktatiedolla kirjastosta. Saimme kuulla, että kirjasto muodostuu kahdesta osasta, ja uusi puoli valmistui 2007, jonka jälkeen vanha puoli peruskorjattiin.

Pääkirjaston toiminta vaikuttaa vireältä. Esimerkiksi automatisoituminen on kehittynyt jo niin pitkälle, että peräti 90% kaikista lainoista lainataan jo lainausautomaateilla. Tämä luonnollisesti jättää kirjastotyöntekijöille aikaa muuhun toimintaan, esimerkiksi näyttelyiden ja tapahtumien järjestämiseen. Minulle oli uutta, että Turun pääkirjastossa palautusautomaatio kulkee lattiarakenteissa. Pääsimme näkemään pienen vilauksen tästä mekaniikasta ns. ”lattian läpi”. Laite ottaa asiakkaiden palautuksen vastaan, ja lajittelee aineiston kirjastokohtaisesti. Turun pääkirjaston kokoisessa ja kävijämäärältään suuressa kirjastossa tämä on epäilemättä edellytys, jotta asiat hoituisivat sujuvasti.

Hauskana yksityiskohtana, ainakin itselleni hauskana, ovat lainattavat kaupunkipyörät. Aivan äskettäin on otettu käyttöön myös varausten itsepalvelunouto. Tämä vaikuttaisi olevan yleinen kehityssuunta; itse olen nähnyt vastaavanlaisen systeemin mm. Itäkeskuksen kirjastossa Helsingissä. Toisena kehityssuuntana kierroksen pitäjä piti ns. aineistokellutusta. Ideana tässä on, että aineiston palautuessa vähitellen kulloisenkin kirjaston aineistokokoelma muuttuu kirjaston käyttäjäkunnan profiilin mukaiseksi. Tämä kuitenkin tarkoittaisi sitä, että kaikkien organisaation kirjastojen osastojen pitäisi olla yhdenmukaisia. Eri kirjastot ovat tiloiltaan erilaisia, niin käytännössä saattaa ilmetä kaikenlaista yllättävää.

Oma huomioni oli, että kirjastossa sivistys, kulttuuri ja taide on huomioitu moninaisin tavoin. Seinillä on maalauksia, aulassa veistoksia ja kirjaston toisessa kerroksessa erillinen Tietotori, jonne on koottu tietokirjat ja selkeästi rauhallisempi alue opiskelemista varten. Tiedonhakuun tarkoitetut asiakaspäätteet ovat selkeästi esillä. Esillä on myöskin esimerkiksi Turun sanomien 50-vuotispainos, joka luo hauskalla tavalla katsausta paikallishistoriaan.

Oppimispäiväkirja: Vierailu Åbo Akademin kirjastossa 5.10.2016

Ryhmämme vieraili 5.10.2016 Åbo Akademin kirjastossa. Itse odotin tätä mielenkiinnolla, koska en ole koskaan päässyt vierailemaan missään kaksikielisessä opinahjossa. Kierros toteutettiin suomen kielellä, joskin dia-esitys oli ruotsiksi. Minun puolestani ruotsin kieltä olisi voinut käyttää enemmänkin. Harvoin pääsee tällaiseen korkean profiilin kielikylpylään.

Kierroksen pitäjä, ammattinimekkeeltään kirjastonhoitaja, kertoi meille ÅA:n toiminnasta ja historiasta. ÅA aloitti toimintansa 1919 ja ylläpitää suomenruotsalaista kulttuuria ja sivistystä, mutta muutoin se toimii samalla tavalla kuin mikä tahansa yliopisto. Erona on lähinnä se, että (opetus)toiminta tapahtuu ruotsin kielellä. Muutoin noudatetaan mahdollisimman avoimen tieteellisen tutkimuksen tekemistä ja saattamista mahdollisimman laajalle. Korvaani pisti, että vähenevät henkilöstö- ja aineistoresurssit nousivat puheenaiheeksi jo kierroksen alussa. ÅA:ssa on noin 2 miljoonan painetun kirjan kokoelma 400 000 e-kirjaa.

ÅA koostuu kolmesta osasta; ASA, AXELIA JA ARKEN. Näillä eri rakennuksissa sijaitsevilla kirjaston osilla on omat tieteenalakohtaiset aineistonsa. Esimerkiksi ASA-kirjastossa on luonnontieteellinen, matemaattinen ja tilastotieteellinen aineisto, AXELIA-kirjastossa kemia ja tekniikka ja ARKEN-kirjastossa humanistiset tieteet. ÅA;n kirjastossa on myös kaikki perinteiset kirjastojen palvelukonseptit, kuten asiakaspalvelu, lainaus- ja palautusautomaatit, työskentelytiloja sekä kokoushuoneita. ÅA:ssa käytettävä kirjastotietokanta on nimeltään ALMA.

Kierroksen mielenkiintoisinta antia edusti tohtorin väitöskirjaansa valmistelevan Anu Ojarannan osio. Ojarannan väitöskirjan aiheena on informaatiolukutaidon ja lähdekritiikin ilmeneminen perusopetuksen uudessa opetussuunnitelmassa. Lähinnä siis, että miten ko. asiat oppilaiden toiminnassa näkyvät. Uudessa OPS:ssa puhutaan ns. ilmiöpohjaisesta oppimisesta, jossa rajataan jokin teema, jota sitten tarkastellaan perinteiset oppiainerajat ylittävästi. Tämä asettaa omiin perusopintoaikoihini verrattuna aivan uudenlaisen tavan etsiä ja käsitellä tietoa, josta varmasti tulevan kirjastoammattilaisenkin on hyvä olla tietoinen jo alusta pitäen. Kirjastoissahan käyvät asiakkaina myös ne samat nuoret ihmiset, jotka pänttäävät aamu- ja iltapäivisin oppia koulunpenkillä. Tähän liittyen Ojarantaa tuntui kiinnostavan kirjasto- ja koululaitoksen tiiviimpi yhteistyö vähenevien resurssien keskellä. Itsellänikin tämä ajatus on joskus mielessä käväissyt.

Kari T. Leppänen: Achilles Wiggen 1: Kloonien sota

Arktinen Banaani 1997
© Kari T. Leppänen

Luin pitkästä aikaa sarjakuvan, suomalaisen käsikirjoittajan ja kuvittajan Kari T. Leppäsen Achilles Wiggen 1: Kloonien sota -albumin. Achilles Wiggen -sarjaa on julkaistu jatkosarjana 1990- ja 2000-luvuilla Mustanaamio-lehdessä, jonka sivuilla muistan itsekin hahmoon ensimmäisen kerran törmänneeni. Tämä Arktisen Banaanin vuonna 1997 kustantama albumi on tietääkseni ensimmäinen albumimuodossa julkaistu Achilles Wiggen -tarina. Tapanani on kuitenkin kirjoittaa lukemistani, kuuntelemistani ja katselemistani popkulttuurihyödykkeistä silkan ulkomuistin varassa, joten saatan erehtyäkin.

Kloonien sota -albumi sisältää sarjan ensimmäiset kaksi jaksoa. Taitava ja arvostettu hävittäjälentäjä Achilles Wiggen kidnapataan kesken tehtävän horisonttiin ilmestyneen vieraan sivilisaation avaruusaluksen toimesta, ja jo sivulla neljä Achille Wiggen on tempautunut syvälle avaruuden syvyyksiin, kauaksi pois kotoa. Pian ilmenee, että sieppaajat ovat kotoisin rauhanomaiselta planeetalta nimeltä Unax, jolla ei ole sodittu 100 000 vuoteen. Nyt kuitenkin Unax on joutunut Asmoroog -nimisen sotaisan kansan invaasion kohteeksi, eikä unaxilaisilla ole keinoja ja arsenaalia puolustautua. Unaxilaiset tarvitsevat siis epätoivoisesti Achilles Wiggenin pilotintaitoja ja hävittäjää.

Tilanne on absurdi. Yksi mies kokonaista valloittajarotua vastaan! Unaxilaisilla on kuitenkin suunnitelma, joka onnistuessaan lopettaa asmoroogien invaasion, ja pelastaa unaxilaiset uhkaavalta sukupuutolta. Tehtävä annetaan Achilles Wiggenille, joka alkuhämmennyksen laannuttua ryhtyy toimeen sen kummempia pohdiskelematta. Apuna Wiggenillä on telepaattisia kykyjä omaava JPX, bioidi eli biologisesti kehitetty tietokone-olento. Kyseessä on siis jatkuvan sarjan aloitus, ja kaikkiaan Achilles Wiggeniä onkin julkaistu 22 jaksoa. Tämä ensimmäinen albumi kattaa siis noin kymmeneksen koko sarjasta. Itse muistan lukeneeni Mustanaamion sivuilta tarinan, jossa seikkailtiin dinosaurusten ajassa.

Aikamatkustus on peruskauraa science fictionissa, joten periaatteessa tässäkin konseptissa on rajana vain tekijänsä mielikuvitus. Tämän vuoksi onkin sääli, ettei tarina oikein kolahtanut minuun. Juoni rullaa vaivattomasti, ja kuvitus on tasaista työtä, mutta jokin jää puuttumaan. Mistään epäuskottavuudesta ei voi puhua, koska science fiction operoi jo lähtökohtaisesti villin mielikuvituksen kartoittamattomilla korpimailla, mutta jotenkin tuntuu, että ainakin tämä sarjan avaus jää varsin epämielenkiintoiseksi konventioiden kierrättämiseksi. Saattaa hyvinkin olla, että jatkossa taso nousisi, kun tarina, vaihtelevat miljööt ja hahmojen väliset suhteet täsmentyvät, mutta omasta puolestani tämän laatuinen pelinavaus ei innosta jatkamaan. Flash Gordon ja Buck Rogers tuntuvat surffailevan liian läheisissä tähdistöissä Achilles Wiggenin kanssa. Tämän albumin kohtalona taitaa siis olla antikvaariseen galaksiin kulkeutuminen mustan lompakonaukon kautta.

Oppimispäiväkirja: Vierailu Turun yliopiston kirjastossa 21.9.2016

Keskiviikkona 21.9.2016 kirjastoryhmämme suuntasi Turun yliopiston kirjastoon, joka tunnetaan nimellä Feeniks. Muut kirjastoyksiköt ovat nimeltään Calonia, Educarium, Kauppakorkeakoulun kirjasto, Teutor, Quantum ja Raumalla sijaitseva toimipiste. Näissä kirjastoyksiköissä on aineistoa tiedekunnittain ryhmiteltyinä. Aluksi kirjaston edustaja esitteli Feeniks-kirjaston historiaa. Ilmeni, että alun perin kirjasto oli sijainnut Turun kauppatorilla, kunnes uudet tilat olivat tulleet tarpeeseen. Yleisölle kirjasto avautui 1954. Kierroksen aikana joku, en muista kuka, kysyi, että kuinka monta työntekijää kirjastossa on. Vastaus oli, että noin sata. Omanlaisensa oivallus minulle oli myös se, että kirjastossa on porrastetusti (merkitty punaisella, keltaisella ja vihreällä) alueita, joissa saa aiheuttaa ääntä merkinnän mukaisella intensiteetillä.

Siirryimme aulasta toiseen kerrokseen, jossa sijaitsi asiakaspalvelu, osa kirjaston kielikokoelmasta sekä 65-paikkainen lukutila. Totesin näppäränä kitiläisenä lainausautomaateista, että yliopiston aineistotietokanta on nimeltään Volter. Liekö Alastalon salissa -teoksen kirjoittajan mukaan nimetty se. Aineistoa kirjastossa todettiin olevan n. 25 hyllykilometriä.

Seuraavaksi kerrottiin yliopiston kirjaston toiminnoista. Näitä ovat luonnollisesti aineiston hankinta, bibliografisten tietojen kirjaaminen, sekä tieteellistä tutkimusta ja oppimista tukevat palvelut. Nämä jäivät minulle hieman hahmottomiksi. Puhuttiin mm. open access -periaatteesta, jolloin sekä tieteellisten julkaisujen julkaisu ja saatavuus olisi mahdollisimman avointa ja laajalle kohderyhmälle saatavilla. Kirjaston henkilökunta sitten verifioi ja validioi aineiston. Hankinta on kuulemma keskitetty Feeniks-kirjastoon, josta ilmeisesti käsitelty aineisto sitten lähetetään muihin toimipisteisiin. Tähän en tajunnut kierroksella huomiotani kiinnittää.

Seuraavaksi pääsimme varastoon, jossa oli kuulemma ollut jokin aika sitten vesivahinko. Varastossa minua alkoi hämmentää luokitusten vaikeaselkoisuus, ja kysyttyäni asiasta ilmeni, että erilaisia luokitusjärjestelmiä on päällekkäin käytössä kolme plus paikalliset käytänteet. Aikamoinen ero esim. yleisiin kirjastoihin, joissa mennään hyvinkin uskollisesti yleisen kymmenluokituksen (YKL) mukaan.

Viimeiseksi siirryimme kampusalueella Quantum-kirjastoon, jonne on kerättynä luonnontieteitä ja matematiikkaa käsittelevää aineistoa. Hämmentymiseni luokitussysteemistä jatkui, mutta omanlaistaan uuden oivaltamista tämäkin.

Oppimispäiväkirja: Vierailu Turun maakunta-arkistossa 14.9.2016

Ensimmäinen ammattiopintoihin kuuluva vierailu tapahtui Turun maakunta-arkistossa. Lähdimme koululta, ja vierailu tapahtui klo. 10.00 – 11.00. Hieman aikataulusta tosin joustettiin.

Ryhmämme kerääntyi maakunta-arkiston aulaan, ja kierroksen pitäjä ohjasi meidät huoneeseen, jossa esiteltiin paikan toimintaa PowerPoint -esityksellä. Opimme mm. että maakunta-arkiston tehtäviin kuuluu ”kansalliseen perintöön kuuluvien asiakirjojen säilyttäminen”. Tätä aineistoa on arkistossa keski-ajalta nykypäivään. Aineistoa on Turun arkistossa useita hyllykilometrejä, ja sitä ovat lahjoittaneet esim. merkittävät yksityishenkilöt sekä erilaiset yhteisöt ja viranomaiset. Digitoituna on n. 40 miljoonaa kuvaa erinäisistä asiakirjoista. Maakunta-arkiston tavoitteena on edistää aineistojen (tieteellistä) tutkimuskäyttöä, ja toimenkuvaan kuuluu myös arkistotoiminnan kehittäminen, esimerkiksi vanhojen asiakirjojen digitointi. Yhtenä isona kohde- ja asiakasryhmänä on sukututkijat.

Meille esiteltiin myös arkistolaitoksen rakenne, josta maakunta-arkistot, joita Suomessa on 7:llä paikkakunnalla, muodostavat itseasiassa vain yhden osan. Muita arkistolaitoksen osia ovat toimintaa koordinoiva Kansallisarkisto sekä saamelaisarkisto. Tällainen täsmentyminen oli minulle uutta, vaikka erinäisistä kansallisperintöä säilyttävistä arkistoista kuullut olenkin. Turun maakunta-arkiston rakenne muodostuu pääjohtajasta, tietopalvelun, aineistohankinnan, tutkimuksen ja kehittämisen sekä toiminnan ohjauksen vastuualueista. Arkiston työntekijät ovat jakautuneet näihin ”osastoihin”. Kierroksen pitäjä kertoi myös sen verran arkistolaitoksen tulevaisuuden näkymistä, että organisaatiomuutos on tuloillaan. Seitsemää maakunta-arkistoa ollaan valtion taholta ikään kuin integroimassa itsenäisistä yksiköistä yhä tiiviimmäksi osaksi kansallisarkistoa. Tämä luonnollisesti vaikuttaa tulevaisuudessa organisaation toimintaan, mutta ensisijaisesti työntekijöiden toimenkuvaan, ei ehkä niinkään asiakkaisiin.

Vierailu jatkui varsinaisissa arkistotiloissa, jollaisia pääsin ensimmäistä kertaa näkemään. Asiakirjoja tuntui olevan kaikkialla ja tuoksussakin oli ajan patinaa. Meille kerrottiin, että aineistoa pitää suojata kaikin mahdollisin keinoin esim. kosteus- ja palovaaroilta sekä liiallisilta lämpötilan vaihteluilta.

Kierroksemme päättyi arkiston kirjaston nopeaan esittelyyn, sekä konservointihuoneeseen. Konservointi tarkoittaa esim. vanhojen karttojen puhdistamista ja kunnossapitoa.

Uusi aktivoituminen

Blogini käyttäytyy kummallisest. Fontti ei suostu vaihtamaan väriään. Tekstiä tulee harhaisesta (kankaan)päästäni totuttuun tapaan, mutta bloggerin toiminnot ovat suoranainen painajaisviidakko, jossa mikään ei toimi oletetulla tavalla. Silti en suostu luovuttamaan. Aionpa jopa integroida blogini opintoihini. Poistan ne tekstit, jotka käyttäytyvät kummallisesti. Ei näitä henki- ja nettimaailman kummallisuuksia ihminen saata ymmärtää...

Olen siis aloittanut opinnot Turun ammattikorkeakoulussa. Erilaisia oppimispäiväkirjoja tehtäessä mahdollisuudeksi tarjotaan niiden toteuttamista myös blogimuodossa. Mikäpä siinä sitten. Ei muuta kuin härkää palleista! Tästähän saattaa tulla vielä salonkikelpoinen blogi!

Yeah right...

Kirjastoseikkailut jatkuvat, nyt siis korkeakoulussa. Kirjasto on hyvin luonteva paikka populaarikulttuurimurahtelulle, joten en joudu eksistentialistiseen kriisiin blogini tematiikan kanssa. Lopulta kaikki on yhtä, yhtä suurta kulttuuria, vaikka välillä ilmeneekin eripuraa sen yhden suuren yhtenäiskulttuurin sisällä olevissa kulttuureissa. Tarvitsee vain maailmantilannetta vilkaista, ja syvään huokaista.

Siksi olen hakeutunut kirjastoon. Että olisi jokin viimeinen tasa-arvon saareke, jossa saisin vieläpä toteuttaa omia henkilökohtaisia taipumuksiani. Suuressa mittakaavassa vain se on minulle tärkeää, ei oikuttelevat blogit tai kaiken maailman kummallisesti käyttäytyvät oppimisalustat ja tiedostot. Ajatusten pato on nyt räjäytetty. Ehkä vaatii oman aikansa, että ankarina maininkeina tyrskyävät aallokot tasaantuvat, ja opin formuloimaan formula-autoni oikein. Eli että rationaalistuisin.

Yeah right...