50 sarjakuvahahmoa: #1 Dick Tracy

Semic 1990
Sivumäärä: 100

Päätin aloittaa blogissani tällaisen uuden kirjoitussarjan, ja mikä olisikaan sarjakuvanörtin sydäntä enemmän lähellä, kuin sarjakuvista jollain tietyllä metodiikalla kirjoittaminen. Minulla oli oikeastaan kaksi vaihtoehtoa; joko kirjoittaa joistain itselleni toimineista tarinakokonaisuuksista tai sitten tämä lopulta valitsemani tapa.

Koska pidän itseäni suurena eksistentialistina ja oman elämäni individualistina, niin minulle oli luontevaa päätyä kirjoittamaan yksittäisistä sarjakuvahahmoista. Tämä rajasi luonnostaan pois sellaiset supersankariryhmät kuin X-Men, The Avengers, Fantastic Four tai Justice League. Näiden ryhmien toimintalogiikassa on aina vähän se, että jotta ryhmädynamiikka saataisiin mahdollisimman monipuoliseksi, niin mukaan on otettava b-luokan hahmoja, joiden rahkeet eivät kuitenkaan välttämättä riitä tähdittämään sooloseikkailuja. Minkä tahansa hahmon saa toki toimimaan, jos on tarpeeksi idearikas ja mielikuvituksekas käsikirjoittaja, mutta monesti vaikuttaisi olevan helpompaa valita karismaattinen ja yleisöön uppoava hahmo. Ostava yleisö antaa nimittäin tunnetun ja suositun hahmon seikkailun juonelle ja jopa kuvitukselle helpommin anteeksi. Valitettavasti.

Tämä ensimmäinen kirjoitukseni käsittelee siis Dick Tracya. Aloitan kuitenkin yllättävästä suunnasta, ja puhun aluksi pari sanaa modernissa populaarikulttuurissa ilmiöksi nousseesta Game of Thrones -sarjasta. Game of Thronesia pidetään eräässä mielessä hätkähdyttävänä ja näin ollen myös katselijoiden kiinnostuksen herättävänä siksi, että George R.R. Martin ei kavahda suosittujen ja sympaattisten hahmojen tapattamista mitä groteskeimmilla tavoilla. Minä lukeudun siihen vastarannan kiiski -porukkaan, jota tämä sarjan pakotettu spektaakkelinomaisuus alkoi vajaan kahden tuotantokauden jälkeen ärsyttämään, enkä ole tullut palanneeksi sarjan pariin sen koommin. Jos jokin ei kutkuttele hienostuneita makunystyröitäni, niin se ei sitten kutkuttele hienostuneita makunystyröitäni.

Tuossa viikonloppuna eräänä tulin hankkineeksi Turun sarjakuvakaupasta (Miellyttävä paikka muuten. Kannattaa käydä, jos Turkuun eksyy!) Dick Tracy lehdykän, jonka nyttemmin jo sarjakuvien julkaisemisen ainakin Suomessa lopettanut Semic julkaisi vuonna 1990. Tämä ilmeisesti samana vuonna ilmestyneen Dick Tracy -elokuvan vanavedessä julkaistu erikoisjulkaisu sisältää kaksi tarinaa vuosilta 1944 ja 1978. Lehden sisältämän lyhyen historiikin perusteella juuri 40-lukua pidetään sarjan kultakautena, ja täytyy kyllä sanoa, että omasta mielestänikin tämä hahmon luojan Chester Gouldin kynäilemä tarina sijoittuu aivan kärkipäähän tuolta ajalta lukemistani ihan mistä tahansa sarjakuvatarinoista. Tarinassa Brow -niminen rikollinen pyörittää Chicagossa rikollista toimintaa, ja Dick Tracy iskeytyy häneen peräänsä. Mukana kuvioissa ovat myös identtiset Summerin kaksoset May ja June, nuo viehkeät blondittaret, jotka haaveilevat laulajan tai teatterinäyttelijän urasta, mutta tulevat sotkeutuneeksi alamaailman toimintaan. Lukuisten juonenkäänteiden jälkeen tarina kiihtyy suoranaiseksi toiminnalliseksi takaa-ajo -spektaakkeliksi, mutta loppuratkaisua ei varmaankaan ole soveliasta paljastaa.

Toinen tarina puolestaan ilmestyi yli 30 vuotta ensimmäistä tarinaa myöhemmin, ja tarjoaa näin mukavaa ajallista perspektiiviä. Tai tarjoaa ja tarjoaa. Käsikirjoittajaksi Gouldin eläköitymisen jälkeen valikoitunut Max Allan Collins on suorastaan orjallisen uskollinen Dick Tracyn maailmalle ja tarinankerronnalliselle konseptille, mutta näinhän sen kaiketi on oltavakin. Jotkut jutut eivät vaan taivu kokeellisuuteen. AC/DC -yhtyettä on mahdotonta kuulla soittamassa kokeellista ja atonaalista progejazzia. Pieniä Dick Tracy -maailman sisäisiä harppauksia on kuitenkin otettu, ja poliisimme on mm. mennyt vihille pitkäaikaisen naisystävänsä Tess Trueheartin kanssa ja jälkikasvukin on perustanut jo perheen.

Tarina lähtee liikkeelle koston teemasta. Nerokkaasti nimetyn rikollisorganisaation nimeltä Organisaatio syrjään siirtynyt (vai siirretty?) pomomies Big Boy on päättänyt kostaa Tracylle tämän lukuisat kapulat järjestäytyneen rikollisuuden rattaissa. Big Boy -hahmoa muuten näyttelee em. Hollywood-filmatisoinnissa suuresti arvostamani näyttelijä Al Pacino, ja pitäisikin saada jostain tuo elokuva käsiini. En ole ihan Madonnan ja Warren Beattyn suurin fani, mutta Pacinolta tämä on yksi ensimmäisiä komediallisia roolisuorituksia valkokankaalla, ja muistan pikkupoikana käkättäneeni oikein riemuissani, kun Big Boy Caprice kyykytti alamaisiaan. Kuuluisat Pacino-blastit (eli näyttelijän yht’äkkiset raivonpurkaukset eri tunnekonteksteissa) olivat jo vakiintuneet, ja tässä vaiheessa Pacino oli vakiinnuttanut asemansa, joten tällainen dekonstruktionistinen maneerihuumori oli mahdollista. 

Mutta nythän minä harhauduin aiheesta. Sarjakuvatarinastahan tässä oli tarkoitus puhua. Max Allan Collins on oikein mainio peruskirjoittaja, jonka tarinat etenevät sujuvasti. Road to Perdition -sarjakuvaromaani on jopa aika korkealla omassa suosikkilistassani. Silti tätä tarinaa lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että Dick Tracy -sapluuna alkoi olla tyhjiin ammennettu. Tarina on toki viihdyttävä, ja Rick Fletcherin kuvitus on sujuvaa, mutta mieluummin silti tutustuisin perusteellisemmin sarjan kulta-ajan tarinoihin. Poliisin ja median suhdetta tosin käsitellään tarinassa hauskasti, ja tämä oli epäilemättä 70-luvulla tuoreempi ajatus kuin nykyään. Aina täytyisi kuitenkin muistaa, että tarinat ovat aikaansa sidoksissa, ja jotkut tarinat kestävät aikaa paremmin kuin toiset.

Joka tapauksessa kyseessä on mukava julkaisu Semiciltä, joka vielä 90-luvulla kykeni pitämään sarjakuvan profiilia loistokkaasti yllä. 2000-luvulle ja tähän päivään tultaessa tilanne on ikävällä tavalla kurjistunut, ja lehtimuotoiset julkaisut kadonneet yksi toisensa jälkeen myyntipisteistä. Tilalle on tullut suoratoisto ja esimerkiksi torrent-sivustoillakin suurta suosiota nauttiva Game of Thrones. En oikein ymmärrä, että miksi sarjan spektaakkelinomaiset suosikkihahmojen lahtaamiset yllättävät ja häkellyttävät nykykatsojia, kun esimerkiksi Chester Gould käytti samaa tarinankerronnallista kikkaa yli puoli vuosisataa aiemmin Dick Tracy -sarjakuvissaan.

Oppimispäiväkirja: Vierailu Turun pääkirjastossa 10.10.2016

Kokoonnuimme aamulla kirjaston pääaulassa, ja kirjaston työntekijä, jonka ammattinimikettä en valitettavasti saanut jäämään päähäni, aloitti opastetun kierroksen. Nainen aloitti yleisellä faktatiedolla kirjastosta. Saimme kuulla, että kirjasto muodostuu kahdesta osasta, ja uusi puoli valmistui 2007, jonka jälkeen vanha puoli peruskorjattiin.

Pääkirjaston toiminta vaikuttaa vireältä. Esimerkiksi automatisoituminen on kehittynyt jo niin pitkälle, että peräti 90% kaikista lainoista lainataan jo lainausautomaateilla. Tämä luonnollisesti jättää kirjastotyöntekijöille aikaa muuhun toimintaan, esimerkiksi näyttelyiden ja tapahtumien järjestämiseen. Minulle oli uutta, että Turun pääkirjastossa palautusautomaatio kulkee lattiarakenteissa. Pääsimme näkemään pienen vilauksen tästä mekaniikasta ns. ”lattian läpi”. Laite ottaa asiakkaiden palautuksen vastaan, ja lajittelee aineiston kirjastokohtaisesti. Turun pääkirjaston kokoisessa ja kävijämäärältään suuressa kirjastossa tämä on epäilemättä edellytys, jotta asiat hoituisivat sujuvasti.

Hauskana yksityiskohtana, ainakin itselleni hauskana, ovat lainattavat kaupunkipyörät. Aivan äskettäin on otettu käyttöön myös varausten itsepalvelunouto. Tämä vaikuttaisi olevan yleinen kehityssuunta; itse olen nähnyt vastaavanlaisen systeemin mm. Itäkeskuksen kirjastossa Helsingissä. Toisena kehityssuuntana kierroksen pitäjä piti ns. aineistokellutusta. Ideana tässä on, että aineiston palautuessa vähitellen kulloisenkin kirjaston aineistokokoelma muuttuu kirjaston käyttäjäkunnan profiilin mukaiseksi. Tämä kuitenkin tarkoittaisi sitä, että kaikkien organisaation kirjastojen osastojen pitäisi olla yhdenmukaisia. Eri kirjastot ovat tiloiltaan erilaisia, niin käytännössä saattaa ilmetä kaikenlaista yllättävää.

Oma huomioni oli, että kirjastossa sivistys, kulttuuri ja taide on huomioitu moninaisin tavoin. Seinillä on maalauksia, aulassa veistoksia ja kirjaston toisessa kerroksessa erillinen Tietotori, jonne on koottu tietokirjat ja selkeästi rauhallisempi alue opiskelemista varten. Tiedonhakuun tarkoitetut asiakaspäätteet ovat selkeästi esillä. Esillä on myöskin esimerkiksi Turun sanomien 50-vuotispainos, joka luo hauskalla tavalla katsausta paikallishistoriaan.