13.4.2015
Tänään luin pitkästä aikaa käsikirjoittaja Alan Mooren ja kuvittaja Brian Bollandin vuonna 1988 tehtaileman
Batman: The Killing Joke -tarinan,
ja totesin, että se on edelleenkin yhtä aikaa kestävä ja validi kuin jo silloin
kun luin sen ensimmäistä kertaa. Tulen epäilemättä kahlaamaan tarinan lävitse
vielä monta kertaa.
Alan Moore oli tässä vaiheessa jo rutinoitunut ja asemansa
vakiinnuttanut tekijä, jonka jokaista liikettä seurattiin suurella
mielenkiinnolla. Mooren kynästä syntyi tarinoita, jotka vaikuttivat
lähtemättömästi supersankarisarjakuvien kehityskulkuun. Tästä johtuen minusta
oli huvittavaa aikoinaan oppia, että Moore itse ei anna The Killing Joke –
tarinalle suurtakaan arvoa. Se ei Mooren mukaan kerro paljoakaan ihmisyydestä,
ainakaan mitään mielenkiintoista, ja tämän vuoksi tarinan olemassaolo on Mooren
mielestä huterasti perusteltu.
On erittäin luonteenomaista Alan Moorelta väheksyä jotain
sellaista osaa tuotannostaan, joka on saavuttanut suuren massasuosion. Moore
kykenisi kirjoittamaan varmaan unissaankin merkittävämpää supersankarointia
kuin valtaosa alan tekijöistä. Tässä varmasti piileekin yksi osatekijä, miksi
Moorelta ei ole pahemmin 80-luvun jälkeen puhdasoppista supersankarisarjakuvaa
nähty, joitain 90-luvun rahan vuoksi tehtyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. En
pidä kaukaa haettuna, että The Killing Joke on Moorelle jopa jonkinlainen
joutsenlaulu supersankarisarjakuvan suhteen. Loppujen lopuksi supersankarit tarjoavat
kunnianhimoisille käsikirjoittajille hyvin vähän mahdollisuuksia, ja asiaan
liittyy vielä sekin, että kustantamot varjelevat äärimmäisen tarkasti
hahmokonseptejaan.
Alan Moore on minulle oikein mieleinen puheenaihe. Hänen
kirjoittamansa sarjakuvat, mutta myös proosallisemmat tekstit, ovat merkinneet
minulle huomattavan paljon. Voisi kuitenkin olla asianmukaista kirjoittaa pari
sanaa myös ko. tarinan tematiikastakin. The Killing Joken asemasta osana
Batman-kaanonia on kiistelty sen julkaisemisesta lähtien. Varmaa on vain se,
että Mooren tarinassa esittämät tapahtumat ja ideat ovat vaikuttaneet suuresti
paitsi Batman-sarjakuvien myöhempiin käänteisiin, myös viime vuosien yhteen
suurimmista kassamagneeteista Hollywoodissa. Tällä tarkoitan ohjaaja Christopher Nolanin elokuvaa The Dark Knight vuodelta 2008. Elokuvan
kuvausten jälkeen traagisesti menehtynyt näyttelijä Heath Ledger pohjasi suuren
osan rakentamastaan Jokerista nimenomaan The Killing Joke tarinassa esiintyvän
viiripään pohjalta.
Ei ole Kainia ilman Abelia eikä Jumalaa ilman pimeyden
ruhtinasta, saati sitten Teräsmiestä ilman Lex Luthoria. Batmanin
viholliskaartissa on jos jonkinlaista psykoottista vipeltäjää, mutta tunnetuin
kaikista on Jokeri, mielipuolinen rikollisklovni, jota ei tunnu säätelevän
perinteiset pahisten motiivit, kuten raha tai maailmanvalta. Jokeri aiheuttaa
Batmanille ja yhteiskunnalle harmia omista sekavista, irrationaalisista ja
mielipuolisista lähtökohdistaan ainoastaan koska haluaa ja voi. The Killing
Joken voi halutessaan nähdä eräänlaisena viimeisenä temaattisena välien ja
arvomaailmoiden selvittelynä Batmanin ja Jokerin välillä. Aivan muutama vuosi
sitten on herännyt myös tulkintoja, että varsinkin tarinan loppupuolen
kuvakerronnan huomioon ottaen on jopa mahdollista, että Batman lopulta ylittää
oman moraalikoodistonsa rajat ja tappaa Jokerin. Suoraan tätä ei näytetä, mutta
mitäpä Moore suoraan koskaan näyttäisikään. Siksi varmaan kyseessä onkin yksi
kaikkien aikojen arvostetuimmista kirjoittajista sarjakuvien saralla. Bollandin
kuvitus toimii Mooren käsikirjoituksen kanssa saumattomasti, vaikka pakko onkin
myöntää, että Bolland ei lukeudu ihan omiin kärkipään kuvittajasuosikkeihini.
Ajaapahan kuitenkin asiansa.
14.4.2015
Tänään oli Batmanin suhteen vuorossa ns. räikeän kontrastin
päivä. Luin Frank Millerin The First Year (1988) -nimisen
minisarjan sekä katselin yhden varhaisimmista Batman-filmatisoinneista vuodelta
1966.
Aika moni ikäluokka ennen minua, mutta tuskin enää minun
jälkeeni, on saanut ensikosketuksensa Batmaniin Adam Westin ja Burt Wardin
tähdittämän 60-luvun tv-sarjan siivittämänä. Niin myös minä. Muistan jo
varhaisesta lapsuudesta, kun ko. sarja pyöri uusintana televisiossa ties
monettako kertaa, ja eriskummalliset bat-varusteet ja animoidut efektit kuten ”KPOW!”,
”SPLASH!” ja ”WHOOSH!” elävöittivät tarinan kulkua. Batmanin ja Robinin dialogi
eteni aivan omalla nokkelalla painollaan, ja ”To the Batcave!” ja ”Holy
Macaroni!” huudahdukset lienevät ensimmäisten oppimieni englanninkielisten
fraasien joukossa.
Avainsana on camp. Kevyt tunnelma, nokkelaa sanailua ja
tapahtumia, täydellisen yliampuvia varusteita sekä luonnollisesti ilkeitä
pahiksia, joita kuitenkin luonnehti paremmin sana symppis kuin pahis. Tulen
aina todella hyvälle tuulelle Cesar
Romeron jokerikäkätyksestä sekä vain vaivoin valkoisen maalin alla
peitetyistä viiksistä ja Julie Newmarin
”PURRRRR-fect!” –kehräys on yksi viehättävimpiä asioita, joihin olen ennen
80-lukua valmistuneissa televisiosarjoissa ylipäätään törmännyt. Tässä
nimenomaisessa tv-sarjan promoksi tarkoitetussa elokuvassa panokset ovatkin
korkealla, koska käy ilmi, että Jokeri,
Arvuuttaja sekä Pingviini ovat
yhdistäneet voimansa kieron suunnitelman toteuttamiseksi eikä Kissanainenkaan
mau’u kovinkaan kaukana. Elokuvassa Kissanaista ei muuten näyttele Julie
Newmar, vaan Lee Meriwether. Oma
camp-estetiikkansa tässäkin selittämättömyydessä, jota en jaksa yhden vaivaisen
päiväkirjan vuoksi selvittää. Juoni on täydellisen järjetön, ja juuri siksi
ylenpalttisen viihdyttävä. Vähän vaan ihmetyttää, että mitä elokuvantekijöillä
on ollut pyöriäisiä ja haikaloja vastaan. Kummankin kalalajin edustajia
kohdellaan nimittäin melkoisen rankoilla tavoilla. Ei tämä enää nykyisin menisi
läpi. PETA:lla voisi olla sanansa sanottavanaan.
Aivan toisenlaista tulkintaa Batmanista edustaa puolestaan
Frank Millerin ja David Mazzucchellin
kynäilemä The First Year. Pitkälle 80-luvulle asti Batman tunnettiin lähinnä
edellä kuvatun kaltaisena aavistuksen verran kaljamahaisena hassuttelijana,
jonka luonteen ja taustan synkemmät piirteet eivät oikeastaan olleet vielä
vakiintuneet osaksi bat-mytologiaa, vaikka olemassa olivatkin. Vuonna 1986
Frank Miller muutti tämän kertarysäyksellä ja teki Batmanista psykologisesti
uskottavan traumakimpun. Tähän on oikeastaan pieni pakko palata tämänkin
päiviksen yhteydessä, mutta ei mennä siihen vielä. Mennään sen sijaan ajassa
kaksi vuotta eteenpäin vuoteen 1988.
The First Year ei sisällä yhtäkään superroistoa, vaan on enemmänkin kertomus kahden miehen, Bruce Waynen ja James Gordonin, alkutaipaleesta sillä tiellä, joka määritti heidän loppuelämänsä. Käsikirjoittajana vielä vedossa ollut Miller korostaa tätä kirjoittaen kerronnan Bruce Waynen ja James Gordonin sisäisiksi monologeiksi. Tarina on yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi kuin kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt myllerrys, mutta ei oikeastaan yhtään huonompi, ainoastaan toteutustavaltaan erilainen. Bruce Wayne palaa Gothamiin oltuaan pitkään teillä tietymättömillä eli valmistautumassa tulevaan uraansa viittaritarina. Tähänhän hänet on syössyt vanhempiensa väkivaltainen kuolema pikkurikollisen ampumista luodeista. Samaan aikaan James Gordon aloittelee poliisin uraansa Gotham Cityssä. Uusi työpaikka, perheenlisäystä tulossa ja asiat periaatteessa kohdallaan, ollaan jonkin uuden äärellä. Paha vaan, että Gotham näyttää todelliset kasvonsa hyvin nopeasti. Korruptio ja rikollisuus rehottavat kaikkialla. Poliisi on ostettavissa, eletään täydellisessä nihilismin tilassa, jossa loppujen lopuksi rikollispomot sanelevat yhteiskuntajärjestyksen. Asioiden on muututtava. Ja ne muuttuvat, mikäli se riippuu Bruce-boy’sta ja Jimbosta! Kukaan ei kuitenkaan säily tahriutumattomana. Näyttämönä ja melkein jopa eräänlaisena itsenäisenä olemuksena ilmenevä Gotham vaatii lunnaansa.
The First Year ei sisällä yhtäkään superroistoa, vaan on enemmänkin kertomus kahden miehen, Bruce Waynen ja James Gordonin, alkutaipaleesta sillä tiellä, joka määritti heidän loppuelämänsä. Käsikirjoittajana vielä vedossa ollut Miller korostaa tätä kirjoittaen kerronnan Bruce Waynen ja James Gordonin sisäisiksi monologeiksi. Tarina on yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi kuin kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt myllerrys, mutta ei oikeastaan yhtään huonompi, ainoastaan toteutustavaltaan erilainen. Bruce Wayne palaa Gothamiin oltuaan pitkään teillä tietymättömillä eli valmistautumassa tulevaan uraansa viittaritarina. Tähänhän hänet on syössyt vanhempiensa väkivaltainen kuolema pikkurikollisen ampumista luodeista. Samaan aikaan James Gordon aloittelee poliisin uraansa Gotham Cityssä. Uusi työpaikka, perheenlisäystä tulossa ja asiat periaatteessa kohdallaan, ollaan jonkin uuden äärellä. Paha vaan, että Gotham näyttää todelliset kasvonsa hyvin nopeasti. Korruptio ja rikollisuus rehottavat kaikkialla. Poliisi on ostettavissa, eletään täydellisessä nihilismin tilassa, jossa loppujen lopuksi rikollispomot sanelevat yhteiskuntajärjestyksen. Asioiden on muututtava. Ja ne muuttuvat, mikäli se riippuu Bruce-boy’sta ja Jimbosta! Kukaan ei kuitenkaan säily tahriutumattomana. Näyttämönä ja melkein jopa eräänlaisena itsenäisenä olemuksena ilmenevä Gotham vaatii lunnaansa.
Pidän tätä tarinaa todella korkeassa arvossa. Mazzucchellin
minimalistinen ja pelkistetty piirrosjälki saattaa ärsyttää jotakuta mutta ei
minua vaan. Jälki on tasalaatuista ja yhdistettynä Millerin käsikirjoitukseen
kerronta toimii saumattomasti. Tämä on minun kirjoissani kaikkien aikojen
kolmanneksi paras Batman-tarina. Vuonna 2011 DC Comics työsti tarinasta
animaatioelokuvan, joka oli minulle todella ärsyttävä kokemus. Pidän
merkillisenä, että jo kerran kerrotuilla tarinoilla tahkotaan rahaa. Tämä
koskee DC Comicsin ja kilpailijansa Marvelin toimintaa laajemminkin. Viihteen
pyörien täytyy pyöriä, mutta minun ei tarvitse sitä sulattaa. Jaksan vaahdota
tästä, koska sarjakuvat ovat olleet itselleni niin merkittävä tarinankerronnan
muoto.
15.4.2015
Tämä keskiviikkopäivä osoittautui bat-päiväkirjani
osumatarkkuudeltaan heikoimmaksi batarangiksi. En lukenut tai katsellut mitään
Batmaniin liittyvää. Tai ehkä sittenkin jotain. Vierailin nimittäin sarjakuvia
vaihdonvälinettä vastaan kuluttajille tarjoavassa liikkeessä, ja syvennyin mielenkiinnolla
albumiksi koottujen tarinoiden The Long
Halloween ja Hush hintoihin.
Hinnat paukkuivat 25 ja 28 dollarissa. Jätin nämä pehmeäkantiset (kovakantiset
ovat luonnollisesti lähtökohtaisesti kalliimpia, ihan syystäkin) albumit
suosiolla hyllyyn, ja jäin ihmettelemään, että miten tällaisella
massatuotteella voi olla tällainen hinta. Kumpikin tarina on nimittäin suurin
piirtein kymmenen vuotta vanha. Luulisi DC
Comicsin jo lypsäneen rahat moneen otteeseen pois. Vaan eihän se ole hullu
joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Viihteen pyörät jatkavat pyörimistään mutta
onneksi kirjastot ovat olemassa.
16.4.2015
Tänään se tapahtui. Tänään oli sen aika. Luin vuosien
jälkeen hyllyssä uskollisesti odottaneen kaikkien aikojen parhaan
Batman-tarinan, 4-osaisen The Dark Knight
Returnsin, nörttien kesken DK1.
Vuosi oli 1986 ja lapsellisena ohimenevänä hömpötyksensä
pidetyn tarinankerronnan muodon piirissä alkoi tapahtua kummia. Ilmestyi Alan
Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmen. Ilmestyi Art Spiegelmanin Maus ja
ilmestyi tämä Frank Millerin kenties väkevin voimannäyttö käsikirjoittajana.
DK1 ja Watchmen psykologisoivat ja lisäsivät kertaheitolla sarjakuvien
uskottavuutta. Valtavirtaan alkoi pikkuhiljaa seilata sellainen diskurssi, että
sarjakuvat voisivat olla vakavasti otettava ja aikuisille suunnattuja teemoja
sisältävä kerronnanmuoto, kenties jopa KIRJALLISUUTTA. Oma hauska
kuriositeettinsa on, että DK1 oli yhdessä Watchmenin kanssa inspiroimassa
tekstaajien ja oikeastaan kaikenkarvaisten muidenkin graafikoiden inhoamaa Comic Sans fonttia. Yksin Miller ei toki tätä sarjakuvataiteen merkkipaalua
pystyttänyt, vaan hänellä oli apunaan tussaaja Klaus Janson sekä värittäjä ja Millerin tuleva ex-vaimo Lynn Varley. Myöhemmin Millerin ura
otti mitä kummallisimpia suuntia, ja entinen käsikirjoittajasuuruus taantui
pelkäksi fasismilla ja misogynialla mässäileväksi varjoksi entisestään. Minulle
tämä on yksi suurimpia ja traagisimpia käänteitä supersankarisarjakuvien
historiassa. Miller on loihtinut todella monta kaikkien aikojen suosikkeihini
lukeutuvaa teosta.
Batman on ollut poissa kymmenen vuotta, ja Gotham Citystä on
tullut painajaismainen paheiden pesäke. Sadistinen mutanttikopla ynnä muu
antisosiaalinen aines pitävät Gothamia otteessaan. Väkivalta piilee kaikkialla eikä
kukaan ole turvassa. On muuten hämmästyttävää, miten vähäeleisesti Miller on
onnistunut luomaan mutanttijengin johtajasta täydellisen iljettävän paskiaisen.
Eräänä iltana iltadrinksujen jälkeen lepakkohenki valtaa Bruce Waynen jälleen,
ja komepäk on tosiasia. Harvey Dentin kolikko flippaa ja Jokeri herää
katatonisesta tilastaan Arkhamin mielisairaalassa. Batman on paluunsa jälkeen armottomampi
ja tylympi kuin koskaan aiemmin, mutta myös vanhempi ja sydänvikaisempi. Tämä
ei menoa ja meininkiä kuitenkaan estä, koska jos jokin on koskaan ollut
Batmania määrittävä piirre, niin järkähtämätön tahto kulkea omia polkujaan oman
moraalikoodistonsa ajamana. Määreet kuten ”maailman paras etsivä” ja ”yön
ritari” tulevat vasta tämän jälkeen. Batmanin tapa käsitellä vanhempiensa
kuolemasta aiheutunutta traumaa on loppujen lopuksi merkittävämpi
eksistentiaalinen tekijä kuin rikollisuutta vastaan taisteleminen. Batmanin,
jonka julkisivuna Bruce Wayne enää on olemassa, jokainen isku, potku ja
kylkiluiden rusauttaminen on kohdistettu sitä rikollista vastaan, joka
pikkurahan toivossa ryösti ja surmasi Thomas ja Martha Waynen. Iskä ja äiskä
meni pois. Pikku-Brucen on mahdotonta enää koskaan saavuttaa onnellisuutta,
joten ei jäänyt muuta kuin kosto.
Mukana tapahtumissa vipeltävät myös uusi Robin (13-vuotias
tyttö nimeltä Carrie Kelley, joka toimii jonkinlaisena kadonneen viattomuuden
heijastinpintana armottomalle seniori Batmanille) sekä Metropolisin oma urho,
itse ei enempää eikä vähempää kuin Teräsmies! Alusta asti on selvää, että
Batmanin paluu ei rajoitu pelkästään psykopaatteja ja vanhoja arkkivihollisia
vastaan taistelemiseen, vaan heijastelee myös kylmän sodan tunnelmia. USA:n ja
Neuvostoliiton välinen kalisteleminen eskaloituu saarella nimeltä Corto
Maltese, ja ydinsodan uhka täyttää maailman kauhulla. USA:n hallitus ei katsele
Batmanin oman käden oikeutta hyvällä (syynä tähän on Batmanin liiallinen
tehokkuus rikosten torjumisessa ja Gothamin romahtaneet rikostilastot. Tämä
saattaa hallituksen naurunalaiseksi), vaan hälyttää Metropolisin partiopojan
puhumaan lepakkoukolle järkeä. Lienee turha arvuutella, että kuunteleeko
Batman. Eipä vissiin niin.
DK1 on huikea tarina ja hämmentävän ajankohtainen
sisältämiensä suurvalta-asetelmien vuoksi. Kaikkien tulisi lukea se, muuta en siitä
osaa sanoa. Kekseliäitä tapoja kertoa tarina, mediakritiikkiä, Batmanin
toimintatapojen kyseenalaistamista, rikoksia & korruptiota, esimerkillä
inspiroimista, oman tien kulkemista, hienoja kuvakulmia, hienoja
supersankariposeerauksia, tematiikka edellä meneminen (varsinainen juoni on
itse asiassa melkeinpä sivuseikka) sekä lähtemättömän vaikutuksen tekeminen
sarjakuviin tarinankerronnan muotona, kaikkien aikojen paras Batman-tarina.
Enkä koe olevani mielipiteeni kanssa tällä kertaa täysin yksin.
17.4.2015
Tänään jatkui eräs traditioksi muodostunut omituinen ilmiö.
Yritin katsoa vuonna 2008 ilmestynyttä, kuuden pienoistarinan muodostamaa
DVD:tä nimeltä Batman: Gotham Knight,
mutta nukahdin kesken kaiken. Näin tapahtui myös silloin, kun ensimmäisen kerran
tätä animaatiota katselin. En siis ole vieläkään nähnyt jokaista tarinaa
kokonaisuudessaan, joskaan kyse ei ole siitä, että tarinat olisivat huonoja,
päinvastoin. Kyseessä on mielestäni melkeinpä parasta animoitua Batmania, mitä
koskaan on tehty. Toiset projektit vaan osoittautuvat toisia hankalammiksi
toteuttaa. Tarvotaan ikään kuin syklissä, ja samat asiat toistuvat kunnes ne on
selätetty. Jonain päivänä vielä katson tämän DVD:n kokonaisuudessaan ja täysin
virkeänä!
Erilaisia Batman-animaatioita on tehty valtava määrä. Yksi
tämän pikkuhiljaa loppuaan lähenevän päiväkirjan ideoita on, että kaivan kaikki
faktat omasta päästäni. Tämän vuoksi en saa esimerkiksi lueteltua ulkoa kaikkia
mahdollisia sarjoja, joissa Batman on esiintynyt, mutta kyllä niitä lähemmäs
kymmenen on vuosikymmenten varrella tullut, kenties jopa enemmän. Arvostetulla
animaattorilla nimeltä Bruce Timm on
useimmiten hyppysensä pelissä 90-luvun sarjasta alkaen. Tähän päälle tulevat
tietysti sitten vielä sarjojen yhteyteen tehdyt elokuvat, sarjakuvatarinoiden
animaatioversiot (kuten aiemmassa merkinnässä käsitelty The First Year) ja omat
itsenäiset tarinansa. Jo pelkästään yksi hahmo voi rönsyillä loputtomiin, ja
tämän jäsentäminen olikin yksi pörröisen ja tupsunurkkaisen pinkinvärisen bat-päivikseni
idea.
Tästä päivästä muodostui siis toinen osumatarkkuudeltaan
heikohko batarangi…. tota joo. Huomenna eli seuraavassa paragrafissa vielä
tuloillaan yksi tai kaksi metkua. Tai ei yhtään tai enemmän. Koskaan ei voi
tietää, kun kyseessä on GODDAMN BLOGMAN!
18.4.2015
I’M THE GODDAMN BLOGMAN! Enpä sitten lukenut tai katsellut
mitään Batmaniin liittyvää tänään, ja tämän on tarkoitus olla päiväkirjani
viimeinen merkintä. Siksi päätinkin kirjata sellaisia bat-manifestaatioita,
joista en ehtinyt tai viitsinyt kirjoittaa. Siinä voi olla idut ja siemenet
johonkin tulevaan tai sitten ei.
Grant
Morrisonin yliarvostetut tarinat. Vampyyritrilogia. Jeph Loeb & Tim Sale.
Arkham Asylum –pelit. Frank Millerin 2000-luvun toilailut. Burtonin Batman.
Schumacherin Batman. Nolanin Batman. Black & White. Aliarvostettu pahisprofessori
Hugo Strange. Whatever Happened to the Caped Crusader. Denny O’Neil
& Neal Adams. Teris/bättis-dynamiikka. Kissis/bättis-dynamiikka. Batman ja
muiden kustantamoiden sankarit.