50 sarjakuvahahmoa: #8 Iron Man

Brittiläinen Warren Ellis on varsin kaksijakoinen käsikirjoittaja. Toisaalta hänen keskeisimmät sarjansa kuten Transmetropolitan, Planetary ja The Authority ovat modernin länsimaisen sarjakuvan arvostetuimpia teoksia, mutta toisaalta Ellis suoltaa liukuhihnalta keskinkertaisia supersankaritarinoita Marvelille ja DC Comicsille. Ellisistä on kuitenkin sanottava se, että hän toimii näin täysin tietoisesti, jopa aavistuksen verran häikäilemättömästi. Jollainhan sitä täytyy leipänsä ansaita, joten miksi ei sitten kirjoittaisi omilla standardeillaan puolivillaista mätkettä ja mäiskintää kun siitä kerran maksetaan. Ellisin puolustukseksi on sanottava myös se, että hänen keskinkertaisinkin tarinansa on parempi kuin 90 prosenttia nykyisistä supersankaritarinoista. Jos itse olisin arvostettu ja asemani vakiinnuttanut sarjakuvakäsikirjoittaja, toimisin täsmälleen samalla tavalla.

Tämä vuosina 2005 - 2006 ilmestynyt kuusiosainen minisarja Iron Man: Extremis edustaa Ellisin parempaa puolta supersankaritarinoistaan. Olisin valmis jopa menemään niin pitkälle, että julistan tämän viimeiseksi hyväksi Marvel-tarinaksi. On ollut aivan uskomattoman haikeaa seurata lapsuuden (super)sankareiden 2000-luvulla alkanutta alennustilaa. Nykyisin minulle on valtavan suuri kynnys edes yrittää tutustua johonkin uuteen supersankarisarjaan. Pettymään siinä vain joutuisi. 2010-luvulta en osaa mainita kuin yhden itseäni suuresti miellyttäneen sarjan: W. Haden Blackmanin ja J.H. Williams III:n Batwoman. Mutta siihen palattakoon myöhemmin. Iron Mania eli kotoisemmin Rautamiestähän tämän kirjoituksen piti käsitellä.

Extremis-tarinaa kaavailtiin ikään kuin uudeksi aluksi ja modernisaatioksi hahmolle, ja tässä tavoitteessaan se ihan mukavasti onnistuukin. Warren Ellis on uransa warrella kunnostautunut erinomaisena scifi-tarinoiden kirjoittajana, joten on hienoa, että nuo elementit ovat etusijalla tässäkin tarinassa, ja ylenpalttinen supersankareiden folklore on taka-alalla. Rautamiehen aiempiin vaiheisiin ei esimerkiksi viitata kuin välillä ohimennen, joten tämä lähestymistapa jättää tilaa Ellisin omille ideoille. Ne ideat ovat pääosin todella omaleimaisia. Niin omaleimaisia, että Ellisin henki vaikuttaa vahvana Marvelin kolmessa Iron Man -filmatisoinnissa. Ellis on myös mestari spekuloimaan teknologian mahdollisuuksilla, ja upottamaan niitä tarinoidensa elementeiksi. Tästäkin tarinasta on viihteellisyydestään huolimatta löydettävissä transhumanistinen ajatus ihmisen ja teknologian fyysisestä yhteenliittymästä. Ihmisliha muuttuu vähitellen konelihaksi teknologian kehittyessä. Kehityksen suuntaa puolestaan ei kukaan voi tietää, ja paitsi että tämä toimii erinomaisena tarinakomponenttina, tarjoaa se myös pähkinän purtavaksi ihan täällä reaalimaailmassakin. Ehkäpä ihminen kuitenkin olisi onnellisimmillaan eläessään mahdollisimman alkuvoimaisesti keskieurooppalaisen villin ja koskemattoman metsän siimeksessä vailla nykyajan härpättimiä ja hörpöttimiä. Tai sitten ei.

Supersankareiden yksi keskeisin määrittävä piirre on heidän asunsa. Rautamies tarjoaa tällaisen elementin tutkailemiseen aivan omanlaisiaan mahdollisuuksia, ja niitä mahdollisuuksia Ellis toden totta sitten tutkaileekin. Alun perin miljadööri-tiedemies-asetehtailija-playboy-alkoholisti-supersankari Anthony ”Tony” Stark kehitteli Rautamiehen asun selvitäkseen hengissä sydämeen ajautuneesta kranaatinsirpaleesta vietkong-terroristi Wong Chun vankileirillä. Stark onnistui kehittelemään haarniskaa aivan Wong Chun silmien alla niin, että kykeni pakenemaan, pelastamaan itsensä ja aloittamaan dualistisen supersankarin ja miljardööri-playboy-tiedemiehen elämänsä. Ellis on modernisoinut Extremisissä Rautamiehen syntytarinaa niin, että sieppaajina toimivatkin Afganistanin Taleban-terroristit, jotka yrittivät pakottaa Starkin kehittelemään heille superaseita. Ei siis väliä sillä, että onko kyseessä Vietnamin sota vai 9/11: Yhdysvaltain edut huutavat ajassa kuin ajassa turvakseen lisää aseita, ja siinä sivussa pitäisi saada yksi juoponsydänkin taas sykkimään oikeassa maailmanrytmissä.

Tarinan nykyisyydessä tiedemiehet Aldrich Killian ja Maya Hansen ovat kehittäneet nanoteknologisen Extremis-ruiskeen, joka toimii kuin virus. Kun Extremis-litkua injektoidaan ihmiseen, niin se uudelleenohjelmoi elintoimintoja niin, että ihmiselle voidaan luoda yli-inhimillisiä voimia. Tällainenhan luonnollisesti kiinnostaa maailmanpoliisina toimivaa supervaltaa, joten Killian ja Hansen ovat saaneet projektilleen avokätistä rahoitusta valtiolta. Jossain vaiheessa valtio kuitenkin päättää lakkauttaa projektin rahoittamisen, ja tapahtuu vieläpä niin ikävästi, että Extremis päätyy terroristien käsiin. Maailma täytyy jälleen kerran pelastaa, joten Maya Hansen päättää kilauttaa vuosien takaiselle rautapöksyiselle hoidolleen Killianin ensin tapettua itsensä tunnontuskissaan. Sitä tarina ei valitettavasti kerro, että minkälaisia pöksyjä neiti Maya Hansen itse käyttää. Kuvituksesta voi tosin päätellä jotain, mutta esimerkiksi se jää epäselväksi, että onko kyseessä denim- vai samettikankaiset housut. Noh, jättäähän tämä ainakin tilaa mielikuvitukselle, kun Maya Hansenin pöksyjen materiaali ei ole yhtä selkeästi määritelty kuin Rautamiehen haarniska.

Kuvittaja Adi Granov tekee hienoa työtä. Jälki on maalauksellista ja tasavahvaa, ja sommittelut ja rytmitys toimivat saumattomasti Warren Ellisin käsikirjoituksen kanssa yhteen. Siitäkin huolimatta, että tällaisella tarinalla ei ole mitään kauhean syväluotaavaa sanottavaa ihmismielen raadollisuudesta ja ristiriitaisuudesta, saavat Ellis ja Granov homman toimimaan saumattomasti kuin Tony Starkin hitsauskolvin konsanaan. On aina mukavaa lukea ammattilaisten aikaansaannoksia, vaikkei mistään elämää suuremmasta taiteesta kysymys olisikaan. Viihteelläkin on oma sijansa, ja Warren Ellisin tarinat ovat omaperäisyytensä lisäksi useasti myös viihdyttäviä.