Saattaa olla, että tästä kirjoituksesta tulee sarjani lyhyin
osa. Minulla ei ole Masi-sarjakuvasta paljoakaan sanottavaa, mutta halusin nyt
kuitenkin sisällyttää sen mukaan, koska Karvisen tapaan luin sitä ensimmäistä
kertaa jo kohtalaisen nuorella iällä. Masikin on siis omalta osaltaan ollut
vaikuttamassa lukutaitoni kehittymiseen, ja ehkä sellaiset teokset nyt muutamia
arvottavia sanoja ansaitsevat.
Masin huumori syntyy valtaosin siitä, että kaiffari on
armeijassa velttoilemassa, ja kovaääninen ja reippaasti ylipainoinen kersantti
Ärjylä sitten kyykyttää sankariamme kuin paraskin vittumainen kapiainen.
Yksinkertaisempaa tolloideaa saa kyllä hakemalla hakea, eikä vuodesta 1950 asti
lukijoita ”ilahduttanut” inttisarjis jaksa naurattaa ihan kauheasti isänmaalliset
velvollisuutensa sivarissa suorittanutta runopoikaa. Masin idean
yksinkertaisuudelle muuten löytynee lähin verrokki kotimaisesta Pieraisevasta
muulista, joka takoo miljardeja ja taas miljardeja suomalaisilla sarjakuvamarkkinoilla. Eiku.
On Masissa muitakin hahmoja. Isäntäänsä Ärjylää erehdyttävästi
muistuttava Otto-koira, idioottimainen alokas Hönö, spadena spedeilevä
läskikokki Lotina, virkaintoinen vänrikki Nappula sekä neiti Söpöä impotenssin
partaalla kuolaava kiimainen kenraali Kaluuna. Sit on joitain muitakin mutten
muista ja jaksa välittää. Tykit laukee ja magnumit ovat aina valmiina!
Huono sarjakuva, jonka meriitit piilevät lähinnä siinä, että se on viimeinen itsensä keltaisen lehdistön luojan William Randolph Hearstin painoon hyväksymä yhä edelleen ilmestyvä strippisarjakuva. Ai niin, tekijä on Mort Walker, joka elää vissiin vieläkin, ja tämän käytössä kulahtaneen minialpuumin strippailut on jostain 70-luvulta. En taida saada enempää tekstiä aikaiseksi, joten tyytynen siis vain polttamaan tämän turhakkeen sipoolaisen saunan kiukaan pesässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti