Aikakone (eli zumbaako Samantha Mumba vai rumbaako vaiko sambaako?)

Tänään 7.9.2014 minun oli määrä saada haltuuni tähtikarttoja, joissa olisi määriteltynä ohjeistuksia ja aikarajoja. Nuo tähtikartat jäivät kuitenkin kellastumaan jonnekin bittiavaruuden syövereihin, joten olin pakotettu traagisen eksistentialistisen sankarin tavoin jättäytymään itseni varaan. Päätin siis hypätä blogiaikakoneeni kyytiin, ja palata eilisiltaan, jolloin katsoin elokuvan nimeltä Aikakone vuodelta 2002.

Minulle ei ole vielä muotoutunut käytäntöjä, joita käyttäen kirjoittaisin tähän blogiin elokuvista. Toteutan siksi tämän kirjoituksen hallittuna tajunnanvirtana ja annan näppäimistön kuljettaa. Tavallaan tämä käy yksiin science fiction genre cyberpunkin kanssa, jossa hyvin monesti käsitellään kybertodellisuutta. Monesti näissä kybertodellisuuksissa mikä tahansa on mahdollista, ainakin tietyille eliitin jäsenille. Ajatellaanpa esimerkiksi Matrixin Neo-messiasta. Kaveri pystyy ohittamaan matriisin ohjelmoinnin, ja tekemään silkalla inhimillisellä uskolla ja tahdonvoimalla mitä mielii. Tämän enempää Matrixia ei muuten tulla tässä blogissa käsittelemään, koska vihaan sitä.

Mutta takaisin Aikakoneeseen, jonka tunnusmusiikkia Maki Kolehmainen ei luojan kiitos ole säveltänyt. Isketäänpä alkuun teoksen promootiojuliste:

Noinikkäästi. Siinähän ne Samantha Mumba ja Guy Perse, anteeksi, Pearce sitten pasteeraavatkin! Missä lie aikapoimussa uljaasti potentiaalista lipunostajaa tiirailevat!

Seuraavaksi ehkä sitten joitain ajatuksia itse elokuvasta.

Elokuva ilmestyi siis vuonna 2002 ja perustuu löyhästi klassikkokirjailija H.G. Wellsin samannimiseen teokseen vuodelta 1895. Yleissivistyksessäni on tämän kirjan osalta ammottava aukko, joka täytyisi varmaan pikimmiten parsia umpeen. Tämän elokuvahirvityksen jälkeen, jonka on ohjannut Wellsin jälkeläinen Simon Wells, se on nimittäin enemmän kuin paikallaan.

Nuhjuisella tohtori Alexander Hartdegenillä käy paska flaksi. Tai flaksia kyllä olisi naisrintamalla, mutta ryövärinketale menee ja ampuu morsmaikun. Tämä laukaisee Alexanderissa tarpeen duunata toimiva aikakone. Mies kirjoittelee monimutkaisia matemaattisia häläpätihäläpäti-kaavoja asuntonsa liitutauluille, ja ratkaisee kuin ratkaiseekin ajassa matkustamisen mysteerin! Täytyy siis karauttaa menneisyyteen pelastamaan lyyli.

Joka ei pelastukaan.

Maailmasta vetäytynyt ja läheisistään erkaantunut Hartdegen menee neuvottomaksi, eikä keksi muuta keinoa kuin matkustaa vuoden 2030 New Yorkiin. Miksi? En tiedä. vuoden 2030 Nykissä Hartdegenin ensimmäinen kosketus natiiveihin on imelästi hymyilevä cappuccino-beibi, joka kehuu tohtorin asua ihastuttavan retroksi. Menneisyys ja tulevaisuus eivät asetu samalle aaltopituudelle, ja cappuccino-beibi surauttaa fillarillaan jonnekin hornan tuuttiin, varmaan Tuutikkia tapaamaan.

Seuraavaksi Hartdegen päättää mennä kirjastoon, vähä niinku informaatiota makustelemaan ja ajan tasalle (pun intended) päästäkseen. Kirjastossa Hartdegen tapaa viisastelevan hologrammitekoälyn, joka keskittyy lähinnä paskan jauhamiseen skientologiasta ja vastaavista.

Ei auta. Takaisin aikakoneeseen ja tulevaisuuteen jonnekin vuoteen 800 000, jossa sivilisaatio on kokenut takapakkia varsin runsaasti. Siellä Hartdegen tapaa vihdoin kohtalonsa, ihastuttavan Samantha Mumban, jonka roolinimeä en enää edes muista!

Viisasteleva hologrammi on edelleen geimeissä mukana ja taistellaan aivan helvetin tyhmän näköisiä debiilizombeja vastaan, ja telepaattinen supermorlokki Jeremy Irons on maskeerattu tunnistamattomaksi. Loppujen lopuksi Hartdegen pääsee sinuiksi itsensä ja tilanteensa kanssa ja pokaa Samantha Mumbazumban. End credits.

Joo. Oli kyllä huono elokuva, ja pahoin pelkään, että H.G. Wells kääntyisi haudassaan, jos tietäisi jälkeläisensä turourpoilusta. Älkää katsoko. Seuraavalla kerralla palataan jälleen asialinjalle eivätkä mahdolliset tulevat elokuva-arvostelut tule sisältämään spoilereita.